Onnistumisia

Sunnuntaina jänskän viikonlopun huipensi kasvattajan järjestämän pentukurssin toinen opetuskerta. Koska Janne oli mainituissa miesiltamissa, enkä mä edelleenkään ole opetellut ajamaan meidän autoa, oli Taru meillä kuskina - myös kiitos postauksen kuvista ja videoista kuuluu Tarulle!

Ensimmäisestä kerrasta oli ehtinyt kulua pari viikkoa, joiden aikana ollaan treenattu kontaktia aika ahkeraan. Vaikka homma on ilman häiriötekijöitä hallussa ja ohituksetkin menee parhaimpina hetkinä, olin varma, että kurssille kun päästään, sekoillaan samaan tapaan kuin edellisellä kerralla. Mutta eikö mitä, mitä tekee Merri? Tästä videosta se selviää.

Merri veti melko hyvin koko tunnin, omistajan sekoilusta huolimatta. Sekä kasvattaja Päivi että tällä kertaa seurana ja kuskina ollut Taru sanoo, että ohjaan rauhallisesti, mutta itsestä ei kyllä tunnu pätkääkään rauhalliselta, vaan ennemminkin tältä:

Kuva: http://ninjasandrobots.com/you-need-some-experience (hyi hyi mulle kuvavarkaudesta)

Kontaktikävelyssä mulla lähtee hihnakäsi helposti nousemaan jonnekin taivaisiin, ja heittelen namejakin pitkin hallin lattiaa. Näköjään taito tuo palkkaaminenkin. Ensalkuun tuntui että menee koiran palkaksi sormet siinä namien ohessa, mutta siinä meidän yhteispeli on jo vähän parantunut. Silti niitä nameja lentelee sinne tänne.

Odota...

Vaikka Merri tosiaan keskittyessään tekeekin oikein mukavasti hommia, heittäytyy se sitten hallin laidalla odottamaan joutuessaan melkoiseksi häiriköksi. Näistä kuvista se ei ehkä ihan välity... no siinä on taas yksi touhu, missä Merri osaa keskittyä! Nimittäin namin odottaminen.

Kidutusta! Tyhmä mamma pistää odottaan namia!

Edelliskerran läksynä ollut sivulletulokin meni suhteellisen mallikkaasti.



Tuosta lähdettiin liikkeelle, ja tällä kertaa otettiin mukaan käskysana ja jätettiin pois sekä askel taakse että pienennettiin käsiliikettä ihan pieneksi. Tai siis yritettiin pienentää, mulla on niin selkärangassa se miten tuota on kaks viikkoo hinkannut, että enemmän opeteltavaa on taas itsellä.

Vasemmalta: Maiju ja Lara, Jukka ja Luna ja kauimmaisena me.

Tuossa hallissa muuten on ihan jäätävä akustiikka, kaikuvassa hallissa äänistä muodostuu melkoinen kakofonia. Ei tekis pahaa laittaa vähän akustiikkalevyä kattoon ja seinien yläosiin, sellaiset ei taida parhaimmillaan kustantaa kuin kympin neliö. Vink vink, Piskitiski... vaimikätoinyoli! :)

Kiitos taas Päiville opeista, kahden viikon päästä onkin jännät paikat...

Oppilas Merri kiittää!

Yökylässä

Merrillä on tässä viime aikoina ollut parikin oikein jännittävää viikonloppua. Niistä ensimmäisenä, marraskuun puolivälissä ukot lähti lauantaina miesiltamiin Himokselle (don't ask...), ja me lauman nartut suunnattiin Hämeenlinnaan ystäväni Tarun ja lastensa Soinnun, 6, ja Kasperin, 9, luo. Jos tässä omassa pihassa lyhyesti tavattuja lapsia ei lasketa, on Merri tutustunut vasta kahteen lapseen ja yhteen vauvaan. Nyt oli sitten tarkoitus viettää niiden kanssa oikeastaan koko viikonloppu. Huh!

Kun päästiin perille Sairioon, Merri höökäs ympäri kämppää kuin mieltä vailla. Ensimmäinen uusi kokemus oli jo vanha talo. Ja sitten vielä ne ihmeelliset pikkuihmiset!

Kaveri oli sen verran intopiukeena että lapsiakin taisi vähän pelottaa, joten lähdettiin Merrin kanssa päästämään ylimääräisiä höyryjä pieneen metsikköön ja siitä lähikaduille. Siitä pikkulenkistä uhkasikin kehkeytyä lost in Hämeenlinna -seikkailu, mutta löydettiin kuitenkin takaisin lähtöpisteeseen. Lenkiltä palattuamme me ihmiset rauhoituttiin olkkariin, ja koirakin alkoi osoittaa rauhoittumisen merkkejä. Lapsetkin huomasivat, että ehkä se onkin ihan ok tuo elukka.

Piirustus by Sointu 6v.

Sointu piirsi musta ja Merristä kuvan! Katsokaa ja ihmetelkää, miten lahjakas nuori tyttö!

Tehtiin illemmalla lenkki Tarun ja Soinnun seurassa. Sepä olikin sangen hyvää treenausta kontaktiin häiriön alla! Remmilenkillä pimeässä, seurassa pyöräilevä lapsi ja lenkkireitillä vastaan tuli jatkuvana virtana juoksevia ihmisiä, sauvakäveleviä ihmisiä, pyörän perässä kärryä vetäviä ihmisiä, vilkkuvien lastenvaunujen kanssa juoksulenkkeileviä ihmisiä. Hieman saattoi pientä koiraa hämmentää! Kotosalla remmilenkeillä me päästään (parhaina hetkinä) vastaantulevista ihmisistä ohi suhteellisen siivosti, mutta tää oli kyllä melkoista tempoilua sinne sun tänne tai vetämistä muuten vaan, mutta niin oli vastaantulijoitakin enemmän kuin kotosalla. Sinnikkäästi silti yritin koko lenkin ajan pitää koiran kontaktissa.

Vaikka hihnakäytös ei ehkä ollutkaan ihan käytöksen kultaisesta kirjasta, teki jänskät tilanteet (ja normaalia vähemmät päiväunet) tehtävänsä, ja loppuillan meillä olikin seuranamme rauhallinen ja mukava koira, jota lapsetkaan ei enää pelänneet. Ei sillä, etteikö olis ollut yritystä maistella kuistilta löytyviä kenkiä ja hanskoja... mutta parhaimmillaan me oltiin tilanteessa, jossa lapset hääräsi normaalin lapsimaiseen tapaan, ja Merri loikoili kaikessa rauhassa omalla paikallaan. En meinannut uskoa silmiäni, kun koira söi rauhallisena luuta pedillään samaan aikaan, kun apsi hyppi samassa huoneessa hyppynarua!

Sylikoira

Niinkun tiedätte, meillä on tuollainen pieni ja siro nelikuukautisena 20-kiloinen pikkufifi. Tää mötkäle on parantumaton rakkauskoira, jonka lempipuuhaa on päiväunet omistajan sylissä.

Flamingo

Merri täytti neljä kuukautta ja sai lahjaksi vinkulelu-flamingon...

Opintielle!

Kasvattaja järjestää loppuvuoden aikana B-pentueelle pentukurssin. Olin harmissani, että meiltä jäisi ensimmäinen kerta väliin Merrin flunssan takia. Mutta kävikin ilmi, että pennuista peräti kolme oli kipeänä, joten varattu aika jaettiin kahtia, ja terveiden pentujen jälkeen toipilaat pääsivät hekin opiskelemaan. Koska emme voineet olla varmoja, onko penskoilla sama pöpö, jäivät sisarusriehut tällä kertaa väliin.

Harjoittelimme alkuun kontaktikävelyä, joka omassa pihassa ja lähistöllä harjoitellessa menee jo varsin hyvin, jos vaan omistajalla on kunnon namit käsissä. Mutta kun oli siskorakas samassa pienessä hallissa, eikä sitä päässyt morjestamaan, ei Merkkarin keskittymiskyvystä ollut suoraan sanoen tietoakaan. Selitä siinä sitten, että kyllä se tän noin niinkun periaatteessa osaa. :D

Kyllä on vaikean näköistä ohjaajalla! :)

Päivi neuvoo ja Merri ihmettelee kaksoisolentoa.

Jotenkuten se saatiin sitten sujumaan, mutta selkeästi tarvii etsiä useammin haastavampia ympäristöjä kontaktin treenaamiseen. Tässäkin, vaikka ympäriinsä sekoileva koira on haaste, lienee isompi haaste kuitenkin siellä hihnan toisessa päässä - koira varmasti menis hyvin, jos vaan ohjaajalla olis hommat hallussa. Mutta meitä keltanokkaomistajiahan tässä enemmän koulutetaankin...

Jukka ja Luna...

...joilla meni kontakti paljon paremmin kuin meillä.

Sivulletulon olimme aiemmin itse opettaneet koiralle siten, että koira kiertää sivulle ohjaajan takaa. Ajattelin, että lienee haastavaa opettaa sitä nyt toisin, mutta kun alusta aloitettiin, ei se ihan mahdotonta ollut.

hei, tyyppi siellä!

tuuppa tänne...

ja käännytään...

hyvä!

Tässä kohtaa Merri sai jopa kehuja siitä, että vaikka muuten on kuin ellun kana, tekee se keskittyessään oikein hyvin töitä. Jee, ehkä siitä vielä kelpo koira saadaan! Siis jos vaan joku saa koulittua näistä omistajista riittävän kelvollisia kouluttamaan elukkaansa, toim. huom...

Seuraavaksi treenattiin luoksetuloa, ja nähdäkseni se meni Merrillä melkoisen hyvin. Pariin kertaan se koki tilaisuutensa tulleen ja säntäsi kurmoottamaan Lunaa, mutta noin muuten siis. Tätä ollaan kyllä treenattukin ensimmäisistä päivistä lähtien, mutta tämä oli hyvä muistutus siitä, että pitäisi treenata edelleen, ja nimenomaan häiriön alla.

Kotimatkalla olikin taas sangen hiljaista autonperässä, samoin koko illan kotona kaveri veti etupäässä sikeitä. Sitten vaan kotiläksyjä tekemään, ja parin viikon päästä päästään taas samalla jengillä kokeilemaan, onko mitään jäänyt kaaliin.

Aktivointia toipilaalle

Flunssaa poteva Merkkari ei nyt pääse metsälenkeille tai kaveritapaamisiin, joten täytyy yrittää keksiä sille vähän rauhallisempaa energianpurkua. Ostettiin kaverille PetNapista mdf:stä valmistettu lautapeli, ja sitä on nyt muutamaan kertaan pelattu.

Olin kyllä alunperin menossa ostamaan jonkin Nina Ottossonin pelin, mutta niillä on sen verran reilusti hintaa, että tuollaiseen halvempaan oli huomattavasti helpompi tarttua. Etenkin, kun tiesi jo ennalta, että rhodella tuskin menee kauhaa hoksata, mitä pelissä pitää tehdä, ja sen jälkeen se taitaakin olla vanha juttu ja vaihtoon joutavaa kamaa. Oletteko te muuten pitäneet vanhat helpoiksi käyneet lautapelit, vai myyneet tai vaihtaneet niitä jonkun toisen kanssa?

Homman juoni alkaa olla koiralle selvä, mutta touhussa käytetään vielä enemmän voimaa ja häsläystä kuin kovinkaan viileää harkintaa. ;) Tässäpä teille video, miten pian 4 kuukauden ikäinen Merri ratkaisee pelin ja kaivaa piilotetut namit esiin.

Piru meni koiraan... ja kennelyskä.

Merri on jo tovin ollut oletettavasti kennelyskän kourissa. Kaikki kaveritapaamiset, kunnon lenkit ja kaikki riehuminen on kielletty. Pah, sanoo itse toipilas, ja voi hemmetti sentään, sanovat omistajat: koiran hiljalleen parantuessa energia lisääntyy, eikä sitä kuitenkaan pääse oikein purkamaan.

Koiranpentu sairastaa, häntä hellikäämme...

Kun koira tepastelee pitkin asuntoa, kuulee jo tassujen rytmistä, milloin on pahat mielessä ja suunta on yleensä joko kenkähyllylle (mainitsinko jo, että Merri rakastaa kenkiä?), makuuhuoneen sängylle (sinne olisi pakko päästä, siitä huolimatta tai juuri siksi, että se on koiralta kielletty) tai johonkin muuhun pahantekoon.

Merri on varsin ilkikurinen kaveri: Se tietää, että esimerkiksi kenkiä ei saa ottaa, mutta juuri siksi se tepsuttaa sillä tietyllä rytmillä kohti kenkähyllyä, kaappaa lenkkarin mukaansa ja syöksyy omalle paikalleen työstämään aarretta. Aika usein koira ei paikalleen päästyään enää edes koske kenkään: siinä se vain makaa gore tex -mono jalkojensa välissä, odottaa että joku tulee hakemaan kenkää pois (tavoite, eli huomio, saavutettu!), katsoo omistajaa ilkikurinen ilme silmissään ja saattaa vielä juosta aarre suussa toiseen huoneeseen. Jos vain puhuisi, kiljuisi se varmasti, että etpäs saa kiinni!

Viihdyttävimpiä on tietysti ne hetket, kun koira tepastelee taas tuohon pahat mielessä -tyyliin ja kaappaa mukaansa jotain, mitä luulee kielletyksi, vaikka se onkin ihan sallittua. Yleensä kyllä siinä kohtaa, jos kukaan ei puutu asiaan, lakkaa koirankin mielenkiinto asiaa kohtaan melko pian.

Eräänä päivänä töistä tullessani olohuoneen laittia oli valtoimenaan muutaman neliösentin kokoisia pahvinpalasia. Kaikki taloutemme kartonkipakkaukset päätyvät ensin koiran aktivointileluksi (nameja sisään ja laatikko kiinni), ja suolestuksen jälkeen isompaan pahvilaatikkoon olohuoneen tai koirahuoneen nurkkaan. Näitä ihania, sallittuja leluja pursuilevia pahvilaatikoita Merri toisinaan kaivelee, repii pahveja ja levittelee niitä ympäri kämppää.

Vaikka asunto aika ajoin näyttää siltä, kuin pakkauslinjalla olisi juuri räjähtänyt, olen silti erittäin iloinen siitä, että koiruus keksii omatoimisesti jotain sallittua tuhottavaa! Tuona eräänä päivänä koira oli todellakin tyhjentänyt koko laatikon ja silpunnut sen sisällön neliösenttien kokoisiksi palasiksi olkkarin matolle! (Ylläoleva kuva on myöhemmin sattuneesta tilanteesta, pienemmällä sotkulla). Parempi näin kuin vaikkapa viereisen nahkasohvan suolestus...

Suolestuksesta puheenollen, olkkarin sohvan tyynyt alkavat käydä vähiin, kun tyynynpäällinen toisensa perään jotenkin mystisesti ratkeaa jostain kulmasta, ja hetken päästä sisällä olevan tyynyn kangas jotenkin merkillisesti repeää ja täytteet ilmaantuvat pihalle. Mutta tiedättekö, ei haittaa yhtään! Jos sohvalla ei olisi niitä tyynyjä, saattaisi hunsvotti keksiä suunnata tarmonsa vaikka sohvaan... Se haittaisi ja paljon. Täytyy kyllä tunnustaa, että sohvan helmassa on ainakin yksi pienenpieni pentuhampaan mentävä reikä. Sen kanssa pystyn ehkä elämään, kunhan niitä ei tule lisää (ei varmaan...).

Tältä se sitten valtaosan aikaa näyttää... Silmistä näkee, että kohta lähtee mopo keulimaan.

Uusia Feanor's pentuja!

Tokkopa on Merri ennättänyt pikkupennusta lapsuusikään, kun päästään jo uudestaan nauttimaan pentuhuumasta. Merri on nimittäin saanut pikkusis... no, teknisesti ei mitään sisaruksia, serkkuja tai muitakaan verisukulaisia, mutta synnyinkodin kautta "sukulaisia" kuitenkin.

Neela ja 11 pentua. Kuva: Päivi Sormunen/ Kennel Feanor's

Merrin kasvattajan Etelä-Afrikan tuontikoira Neela synnytti 30. lokakuuta Feanor's C-pentueen, peräti yksitoista pientä mönkiäistä. Siinä riittää kyllä Päivillä puuhaa, kun hetken päästä tuollainen pesue tepsuttaa ympäri asuntoa!

Mikä ihaninta, saamme yhden narttupennun tänne Tampereelle ihan lähelle!

Siivouspäiviä...

Kuten kaikki tietävät, siivouspäivän kuumottavin hetki on imurointi. Merrin ensikohtaaminen imurin kanssa jännitti meitä ihmisasukkeja hieman jo ennalta - tuleeko siivouksesta mitään jos Merkkari ei tule toimeen yhtään imurin kanssa ja kokee sen verivihollisekseen...

Ensin Merriäkin taisi hieman jännittää: mikä on tuo punainen möykky joka ryömii pitkin lattioita mölyten - ja joka edellämainituista spekseistä huolimatta ei ole toinen rhodesialainen.

 

Pian kuitenkin kiinnostus alkoi voittaa jännittämisen ja imuria uskallettiin lähestyä varoen...

Siis mikä sää niinku oot?

Ja eipä mennyt kovinkaan kauan kun Merri totesi, että haluaa osallistua imurointiin ja hoitaa homman ihan itse.

Helppo homma. Tästä kiinni...

...ja sitten heilutetaan.

Välillä imurille piti toki vielä räyhätä.

 

Lopulta siivous alkoi väsyttää pientä rhodea sen verran, ettei imuriinkaan enää paljoa jaksanut kiinnittää huomiota.

Rankka päivä. Siivosin koko asunnon!

Jälkikoira Merri

Lokakuun loppupuolella kasvattaja järjesti B-pentueelle mitä mukavimman iltapäivän. Pennut pääsivät tutustumaan MEJÄn eli metsästysjäljen saloihin. Aivan ensimmäiseksi saatiin pieni esittely siitä, mitä ollaan tekemässä. Sitten olikin Johannan ja Merrin enon, Egon, vuoro näyttää näyttää ihan käytännössä, mitä jäljestys on.

Eiks voida mennä jo, intoilee Ego

Ego löysi jäljen

Lauma pennunomistajia seuraa perässä.

Melkoinen ryteikkö.

Sitten jokainen kävi tekemässä jäljen omalle koiralleen. Aikuisten koirien jälki tehdään yleensä edellisenä päivänä, mutta pentujen jäljet ehtivät vanheta vain kahvitauon ajan.

Näillä jäljet merkattiin metsään. Merkit kerättiin tietysti pois metsästä sitä mukaa, kun edettiin jälkeä pitkin.

 

Aika kaivaa termarit esiin ja kahvitella!

Kahvin lomassa myös koirat pääsivät leikkimään hieman keskenään, ja tapasipa Merri myös ensimmäistä (?) kertaa isänsä Genen. Jopas Gene vain olikin komea koira! Yhdennäköisyyttäkin olin löytävinäni...

Miten nuo rhodepentujen korvat osaakin aina sojottaa kohti taivasta...

Korvaeläimet... Luna-sisko ja Merri.

Hei pure korvaan mua / en elä ilman sua / sä ainut oot jonka tiedän / hellästi tekevän mulle niin...

Ihana, kaunis Luna!

"Hetkinen... ettei siinä vaan ois omaa lihaa ja verta", ihmettelee Gene.

"Kakaroita.... yööööh".

Iskä ja tehotytöt.

Muut koirat odottelivat autoissa ja omistajat juorusivat raikkaassa ulkoilmassa sillä välin, kun yksi koira kerrallaan kävi ihmettelemässä jäljestämishommia.

Hei täällon jotain verta!

Meniköhän se tuonnepäin? Kasvattaja Päivi ohjaa keltanokkia taustalla.

Alun haastavan ryteikön jälkeen maasto helpottui, ja Merri seurasi jälkeä kuin vanha tekijä!

Jäljen päähän palkinnoksi koiralle viedään eläimen sorkka.

Hei sen sorkka on jäänyt tänne!

Että voi eläin näyttää onnelliselta! Ajatella, sorkan löysi metsästä!

Yhdellä sorkalla palkitaan kuitenkin monenmonta koiraa, ja sorkka on tarkoitus saada pois koiralta. Vaihtokauppaan tarvitaan kunnon herkkuja, sillä kaikki eivät hevillä aarteestaan luovu. Toiset puolustaa löytöään kovastikin, osa jo heti ensimmäisestä kerrasta.

Tässä olin jo lähtenyt sorkan perään. Merri juoksi kauemmas, ja on silminnähden huolissaan. Pentele, ne yrittää viedä tän multa!

Sorkka saatiin lopulta vaihdettua kalaherkkuihin, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että seuraavalla kerralla sorkasta ei todellakaan luovuta yhtä helposti!

Merri tuntui silminnähden nauttivan jäljestämisestä, joten aivan taatusti touhun pariin ryhdytään vielä uudestaankin. Eikä ollenkaan haittaa, että nenän käyttö vie koirasta ylimääräiset virrat melko tehokkasti - vajan kahden tunnin mittaisella kotimatkalla oli auton perällä niin totaalisen hiljaista, että epäilimme, onko koira unohtunut matkasta kokonaan. Jäljestyspäivän jälkeen Merri onkin kulkenut ulkona nenä maassa - eihän sitä tiedä, jos taas joku sorkka löytyis jostain!