Kesälomani ensimmäisenä päivänä lähdin tallustamaan kohti rautatieasemaa reppu selässä, koira käsipuolessa ja lihapullaa toisessa kädessä. Matkan määränpäänä oli Lahden kupeessa sijaitseva Järvelä, jonne ystäväni oli kutsunut meidät kyläilemään.
Merri ei ollut matkustanut junassa kuin kerran aikaisemmin, aivan pienenä pentuna yhden 40 minuutin matkan. Tällä kertaa junataivalta olisi edessä kahden tunnin verran, ja kaupanpäällisinä junanvaihto.
Merri oli juuri ilmoitellut mörköiästä ja tuntui pelkäävän vähän sitä sun tätä. Alkajaisiksi nyt ainakin kummisetääni, jonka oli tavannut useamman kerran aikaisemminkin. Ja joka sitäpaitsi on koiraihminen. Mahtavat lähtökohdat! Mutta silläpä mulla sitä lihapullaa olikin mukana. Sen avulla sain empivän koiran nousemaan ylös vanhan intercityn portaita. Meillä oli varattuna eläinvaunun ainoa iso koiran paikka, johon koiran sai kytkettyä.
Kevythäkki olisi ollut erittäin näppärä mukana, mutta kun taivallettavaa jalan oli kuitenkin kymmenisen minuuttia kestävä matka sekä lähtöpäässä että kohteessa, sekä portaita sisältävä raiteenvaihto Riihimäellä, luovuin ajatuksesta. Iso kevythäkki kun ei todellakaan ole kevyt! Matkaeväiksi uteliaalle ja usein malttamattomalle matkaseuralaiselle olin varannut pakastetun kongin. Kun kongin sisältö oli tyhjennetty parempiin suihin, rohkeni koira tutkailemaan ohikiitäviä maisemia.
Junamatkan ensimmäinen osuus meni siis sangen hyvin ja vaihtokin kivuttomasti. Enemmän haastetta asetti perjantai-iltapäivän lähijuna. Tiedättehän ne ahtaat, vastakkain olevat penkkirivit, joiden väliin ainakaan tällainen pitkäkoipinen ei mahdu ilman, että polvet ovat lähes vastakkaisen matkustajan suussa. Menepä sitten sellaiseen väliin tuon kokoisen koiran kanssa...
Noissa junissahan ei ole erillisiä eläinvaunuja, vaan koiran saa ottaa mukaan johonkin vaunuun, ja johonkin ei. Koirattomat kanssamatkustajat tuskin ovat tietoisia sijainnistaan eläinvaunussa. Ei ollut sekään vastapäätä samassa loosissa istuva nainen, joka pelkäsi koiraa ja ihmetteli ääneen, miten tuon kokoisen koiran kanssa saa edes tulla junaan. No, koirapelkoinen matkustaja vaihtoi toiseen loosiin, ja mekin selvittiin loppumatkasta kunnialla. Perillä saatiin vielä kunnon rankkasade niskaamme, eikä kummallakaan tietenkään ollut asianmukaista sadevarustusta.
Perille päästyään ja aikansa uutta paikkaa ihmeteltyään pieni eteläafrikkalainen koira löysi paikkansa sohvalta, kahden pienen suomalais-eteläafrikkalaisen lapsen välistä, ja otti tyytyväisenä iltapäivänokoset.
Illemmalla nukkumaanmenon aikaan kohdattiinkin sitten ylitsepääsemätön haaste. Meidän oli tarkoitus nukkua alakerran huoneessa, mutta Merriä ei saatu alas kellarin portaita. Ei sitten millään. Yritin hidasta etenemistä, namilla houkuttelua, itse edellä menoa, jopa hellää pakkoa, mutta ei, koira veti jarrut päälle eikä aikonut tulla kanssani alakertaan. Ei auttanut kuin hakea peitto ja tyyny yläkertaan ja nukkua sohvalla. Merri käpertyi viereiselle sohvalle ja ajattelin, että viimein päästään rauhoittumaan.
Mutta ei. Yöllä heräsin vahtiviettinsä juuri löytäneen koiran murahteluun. Tottahan rintamamiestaloon kuuluu ympäristön äänet aivan eri tavalla kuin saman aikakauden tiiliseen kerrostaloon, jossa itse asumme. Niitä ääniä sitten piti ilmoitella. Tuo muuten oli ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon tukahdutettua haukkua muistuttavan äänen koirani suusta - vahtivietti todellakin oli herännyt ihan noina hetkinä!
Koiran rauhoituttua jalkoihini nukkumaan oli reissun draamat siinä. Seuraavana päivänä paluumatka sujui jo kuin vanhalta tekijältä, ja lauantaihiljaisuuden seurauksena saatiin intercityssä juttuseuraa sekä leppoisasta, pienessä laitamyötäisessä olleesta, punakasta kanssamatkustajasta, että kondyktoorista.
Merrille reissu oli raskas. Täynnä uusia kokemuksia, eikä koiraparka oikein osannut kyläpaikassa rauhoittua päiväunille, kun lapset pyörivät ympärillä. Hyvä reissu joka tapauksessa!
