Jälkikoira Merri

Lokakuun loppupuolella kasvattaja järjesti B-pentueelle mitä mukavimman iltapäivän. Pennut pääsivät tutustumaan MEJÄn eli metsästysjäljen saloihin. Aivan ensimmäiseksi saatiin pieni esittely siitä, mitä ollaan tekemässä. Sitten olikin Johannan ja Merrin enon, Egon, vuoro näyttää näyttää ihan käytännössä, mitä jäljestys on.

Eiks voida mennä jo, intoilee Ego

Ego löysi jäljen

Lauma pennunomistajia seuraa perässä.

Melkoinen ryteikkö.

Sitten jokainen kävi tekemässä jäljen omalle koiralleen. Aikuisten koirien jälki tehdään yleensä edellisenä päivänä, mutta pentujen jäljet ehtivät vanheta vain kahvitauon ajan.

Näillä jäljet merkattiin metsään. Merkit kerättiin tietysti pois metsästä sitä mukaa, kun edettiin jälkeä pitkin.

 

Aika kaivaa termarit esiin ja kahvitella!

Kahvin lomassa myös koirat pääsivät leikkimään hieman keskenään, ja tapasipa Merri myös ensimmäistä (?) kertaa isänsä Genen. Jopas Gene vain olikin komea koira! Yhdennäköisyyttäkin olin löytävinäni...

Miten nuo rhodepentujen korvat osaakin aina sojottaa kohti taivasta...

Korvaeläimet... Luna-sisko ja Merri.

Hei pure korvaan mua / en elä ilman sua / sä ainut oot jonka tiedän / hellästi tekevän mulle niin...

Ihana, kaunis Luna!

"Hetkinen... ettei siinä vaan ois omaa lihaa ja verta", ihmettelee Gene.

"Kakaroita.... yööööh".

Iskä ja tehotytöt.

Muut koirat odottelivat autoissa ja omistajat juorusivat raikkaassa ulkoilmassa sillä välin, kun yksi koira kerrallaan kävi ihmettelemässä jäljestämishommia.

Hei täällon jotain verta!

Meniköhän se tuonnepäin? Kasvattaja Päivi ohjaa keltanokkia taustalla.

Alun haastavan ryteikön jälkeen maasto helpottui, ja Merri seurasi jälkeä kuin vanha tekijä!

Jäljen päähän palkinnoksi koiralle viedään eläimen sorkka.

Hei sen sorkka on jäänyt tänne!

Että voi eläin näyttää onnelliselta! Ajatella, sorkan löysi metsästä!

Yhdellä sorkalla palkitaan kuitenkin monenmonta koiraa, ja sorkka on tarkoitus saada pois koiralta. Vaihtokauppaan tarvitaan kunnon herkkuja, sillä kaikki eivät hevillä aarteestaan luovu. Toiset puolustaa löytöään kovastikin, osa jo heti ensimmäisestä kerrasta.

Tässä olin jo lähtenyt sorkan perään. Merri juoksi kauemmas, ja on silminnähden huolissaan. Pentele, ne yrittää viedä tän multa!

Sorkka saatiin lopulta vaihdettua kalaherkkuihin, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että seuraavalla kerralla sorkasta ei todellakaan luovuta yhtä helposti!

Merri tuntui silminnähden nauttivan jäljestämisestä, joten aivan taatusti touhun pariin ryhdytään vielä uudestaankin. Eikä ollenkaan haittaa, että nenän käyttö vie koirasta ylimääräiset virrat melko tehokkasti - vajan kahden tunnin mittaisella kotimatkalla oli auton perällä niin totaalisen hiljaista, että epäilimme, onko koira unohtunut matkasta kokonaan. Jäljestyspäivän jälkeen Merri onkin kulkenut ulkona nenä maassa - eihän sitä tiedä, jos taas joku sorkka löytyis jostain!