Sukulaisissa, osa III: tätejä!

Hei, me ollaan vielä elossa täällä, vaikka blogin kanssa on ollut hiljaiseloa. Töissä on pitänyt kiirettä, eikä vähällä vapaa-ajalla ole riittänyt puhtia blogin päivittämiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin. Työtaakka ei edelleenkään ole vähenemään päin, mutta yritän nyt saada pikkuhiljaa julkaistua näitä vanhoja juttuja - uutta kun kertyy koko ajan!

Marraskuun lopulla lenkkipoluilla kaupissa alkoi näyttää tältä.

Nelikuinen, flunssasta toipuva ja siksi snadisti ylipuettu kakara.

Marraskuun lopulla otin töistä pari päivää ylityövapaata, että päästiin roadtripille pohjoiseen. Merrin ensimmäiset pitkät automatkat, joihin tällä erää kului mennessä seitsemän ja tullessa kahdeksan tuntia, sujuivat yllättävänkin helposti. Merkkarilla oli aiemmin ollut tapana laulaa kunnon matkalaulut farmarin perällä (niinkun nyt vaikka ensimmäiset puoli tuntia), mutta yllättäen koira nukkui melkolailla koko matkan - pissalle pysähtyessä sitä sai herätellä häkistään. Säännöllinen parin tunnin ajelu treeneihin ja muihin koirajuttuihin lienee tehnyt tehtävänsä.

Joku oli sisustanut P-paikan nelostien varrella. :D

Matkasimme pohjoiseen tapaamaan meidän molempien sukulaisia, ja kävipä sitten niin, että omien sukulaistemme lisäksi myös Merri pääsi tapaamaan omiaan!

Torstain pitkän automatkan aikana kyselin facebookissa tutuilta vinkkejä sekä lenkkimaastoihin että lenkkiseuraan ensimmäisen pysähdyspaikkamme Oulun suunnalla. Muistelin kuulleeni, että Oulussa on rhodesiankoiria, ja jo pari tuntia myöhemmin meillä oli sovittuna yhteislenkki seuraavaksi aamupäiväksi meille ennestään tuntemattomassa seurassa.

Leikittäskö, hei?

Juostaan pakoon, ehkä se ei saa meitä kiinni!

Perjantaina aamupäivällä suunnattiin siis lenkille Oulunsaloon ja saatiin seuraksi Tiina sekä rhodesiankoirat Sanni (Merrin täti, Polkka-mutsin sisko Malozi Lindiwe) ja Sera (isotäti, Musca-mummon sisko Malozi Jamanda). Vaikea muuten tunnistaa jälkikäteen, kumpi on kumpim, toivotaan, että kuvatekstit menee oikein!

Näissä kuvissa vasta reilu nelikuinen Merri-pentu näytti jotenkin jo aika isolta tätien rinnalla.

Lentävä Sanni (otaksun).

Mutsi kato, mulla on uusia kavereita!

Tädit eivät aivan välttämättä kiljuneet riemusta päästä leikittämään pahaista sukulaiskakaraa, mutta Merri oli omasta mielestään niin mukana menossa ja nautti silminnähden uusista kavereista. Penskaa ei paljon uudet, aikuiset ystävät jänskättäneet, kaveri haastoi tätejä leikkiin minkä ehti. 

Hei mitä sulla on siellä?

Me löydettiin hevosenkakka-aarre!

Me syötiin se!

Oli muuten hyvää.

Isotädin eleganssia.

Tän kaverin eleganssista voikin olla montaa mieltä...

Vai mitä luulette?

Tuupas tätsy nyt leikkiin mun kanssa hei!

Ilmeet kertoo enemmän kuin tuhat kuvatekstiä...?

Toinen on olevinaan niin mukana geimeissä, ja toinen on että menis toi kakara ny jo pois...

Ihastelin Sannin ja Seran talvimantteleita. Ne olivat peräisin Janutexiltä, eli Merrin isän omistajan käsialaa. Siinä missä itse on hämmästellyt Hurtan takkien hervottoman kokoisia päänteitä, joista kylmä viima pääsee puhaltamaan manttelin sisään, saa nämä takit tilattua halutessaan korkealla kauluksella. Ei pöllömpää, täytyy testata joskus Janutexin vaatteita!

Kaunis Sera!

Ooookei, okei... huomenna uusiks?