 |
| Ehkä vähän ahistaa. |
Merrin ensimmäisiä juoksuja oli ounasteltu alkavaksi jo jonkin aikaa. Jos nyt ei alkaneesta merkkailusta, innokkaasta ympäristön haistelusta ja pienestä peräpään turvotuksesta jo osattu odottaa aikaa lähestyväksi, niin viimeistään erään illan metsälenkki puolitoistavuotiaan Niitti-dobberin kanssa sai meidät sangen varmaksi asiasta: Niitti kun oli uros, joka ei koskaan ollut yrittänyt lähennellä Merriä millään tapaa, mutta nyt se oli aivan hulluna tyttöseemme. Ja niinhän siinä sitten kävi, että heti seuraavana aamuna alkoivat pikkuapinan juoksut. Voi pikkuista, sieltä se aikuisuus tulee.
Parina ensimmäisenä päivänä Merri ei ollut varsinaisesti millänsäkään (kuvan ilmeestä huolimatta), mutta kolmantena vuotopäivänä se etupäässä hyppi lattian/sohvan/sängyn väliä tai makoili sängyllä ja mölisi aivan uudella soundilla. Niinkuin ei oikein olisi tiennyt, miten päin olla ja mitä hänelle oikein tapahtuu.
Ulkoiluinto koiralta katosi täysin. Heti kun asiat oli hoidettu, koira painoi jarrut pohjaan eikä suostunut liikkumaan pidemmälle. Vauhtia löytyi vasta, kun suunta oli takaisin kotia kohti.
Treenausinto olikin kadonnut jo juoksujen alkamista edeltävällä viikolla, joten päätimme pitää muutaman viikon treenitauon. Meidän treenipaikassamme siis kyllä saa halutessaan treenata juoksujen aikaan, kunhan pöksyt on jalassa. Palasimme treenien pariin kolmen viikon jälkeen, mutta satunnaisia tähtisuorituksia lukuunottamatta homma on vieläkin vähän takkuista.
Siinä missä toiset koirat kuuluvat vuotavan niin vähän, että koiran omalla putsailulla selvitään, niin tämä apina ensinnäkin vuosi kuin seula, ja toiseksi vuoto jatkui reilut neljä viikkoa! Pikkuhousunsuojista huolimatta ylivuotoja tapahtui joka päivä, ja housuja sai olla nyrkkipyykkäämässä joka päivä. Koira oppi tottakai hivuttamaan juoksuhousut pois jalastaan ja syömään pikkuhousunsuojat. Tai jos joku kerkesi hätiin, oli vastassa pienenpieniksi paloiksi nyperretty suoja. Ja se haju! En parhaalla tahdollanikaan pysty kuvailemaan, mikä dunkkis valtasi koko kodin!
Sitten tuo murheenkryyni nimeltä juoksuhousut. Meillä niitä oli kahdet, joista kummatkaan ei olleet hyvät. Ensimmäiset, kuvissa näkyvä violetti Hurtan malli, olivat reiden ympäriltä liian tiukat (neljän viikon käytön seurauksena verille hiertyneet nivuset), mutta muuten kuitenkin hieman löysät. Mallin häntää varten tehty aukko ylsi vyötärönauhaan saakka, mikä johti siihen, että koira onnistui yhdellä pienellä liikkeellä nykäisemään paikat paljaiksi. Ennen housuajan loppua näiden reunanauhat oli myös revitty repsottaviksi.
Toisten housujen merkkiä en muista, mutta Janne kiikutti ne kotiin juteltuaan Mustin ja Mirrin myyjän kanssa. Nämä housut olivat turkoosit, vaippamalliset (aivan törkeän rumat siis) ja niiden vyötäröllä oli vaippatyyliin tarrakiinnitys. Nämä istuivat ja pysyivät mukavammin päällä ja kesti juoksujen loppupuolelle saakka, ennen kuin apina oivalsi tarramekanismin käyön ja oppi ne riisumaan päältään. Näiden ongelma oli kuitenkin materiaali: ylivuotanut veri jätti pesusta huolimatta ikuisen jäljen ulkopinnan puuvillakankaaseen.
Tätä julkaistessa vuodon loppumisesta on noin kuukausi. Valeraskausoireita ei vielä näy, mutta semmoiset tissit tuo on kasvattanut, että joutuuko tässä vielä ennen pitkää lypsyhommiinkin! Nämä jää kuitenkin viimeisiksi hormonihöyryilyiksi, sillä Merrin munasarjat on päätetty saatella ajasta ikuisuuteen alkuvuodesta.
