Vieraskynä: Koiran kanssa automatkalla Euroopassa.

Tänään pääsette seuraamaan Merrin siskon, Bean, kesäistä automatkaa Euroopassa. 7000 kilometriä ja kuusi maata, olkaa niin hyvät! Suuri kiitos Mialle ja Ilkalle tarinan ja kuvien jakamisesta!

Koiran kanssa automatkalla Euroopassa 
– karvakorvan kokemuksia takapenkillä 7 000 kilometristä ja kuudesta maasta.

Auto pakattiin heti ensimmäisinä kesäloman tunteina kahden kaksijalkaien ja Bean (Feanor’s Belladonna) tavaroita täyteen heinäkuun puolivälillä. Erinäisten nyssäköiden kantamisen ja asettelun jälkeen voitiinkin jo todeta, että koirakamppeille kannattaa varata yhden aikuisen ihmisen keskimääräisten matkavaroiden verran tilaa autosta! ”Queen Beatrix” sai meistä kolmesta matkaajasta kuitenkin ruhtinaallisimman matkustustilan - koko takapenkkiosaston, mutta tietenkin tuttuun tapaan omiin turvavöihinsä kytkettynä. Seuraavassa muutamia poimintoja matkan varrelta.

Yölautalla kohti Ruotsia 

Suuntasimme kotipihalta kohti Turku-Tukholma – autolauttaa, jolle olimme varanneet muutama kuukausi aiemmin lemmikkieläinhytin. Vastaanotto Viking Gracella oli ystävällinen ja matka sujui varsin rauhallisesti. (Tax-freet hoidettiin kahdessa erässä ja iltapalat nautittiin yllättävän viihtyisässä hytissä). Laivan ulkoilutusalue, jossa koirille on varattu kokonaista pari neliömetriä muovisella tekonurmella, ei osoittautunut kovin toimivaksi ja riittävän houkuttelevaksi ainakaan meidän tapauksessa. Onneksi vessakäynnit hoidettiin Turun satamassa lähtiessä ja seuraavan kerran aikaisin aamulla Tukholmassa.

Ruotsi taitettiin menomatkalla vauhdikkaasti ja yövyimmekin vasta Tanskan puolella maatilan rauhassa B&B:ssa. Ruotsin ja Tanskan osalta voitaneen vetää yhteen, että koiran kanssa kulkeminen oli helppoa ja koiraan suhtauduttiin likipitäen samalla tavalla kuin kotimaassa eli melko neutraalisti tai viileän asiallisesti ja ympäristöhygieenisesti, mitä tulee ravintolamaailmaan tai kulkuneuvojen käyttöön.

Merkur-vuoren valloitus ja ihana Bruno-ystävä Baden-Badenissa Saksassa 

Koiran kanssa lenkkeily on mitä mainioin tapa tutustua myös luontokohteisiin – Bea pääsi mukaan kipuamaan 668 metriä korkealle vuoren huipulle, jonne reippailtiin reilut pari tuntia (suorempaakin reittiä ja nopeammin pääsee jos osaa suunnistaa kerralla oikein…). Koirakko jaksoi erinomaisesti riittävän tiheällä nesteytyksellä ja alas tultiinkin jännittävällä funikulaarilla!

Baden-Badenista löytyi sattuman kaupalla myös valtava, kenties täysimittaisen stadionin kokoinen nurmikenttä, jossa koirat saavat loikkia vapaasti. Törmäsimme päiväkävelyllä pariskuntaan, joka pyysi Bean mukaan leikittämään heidän Bruno-pentuaan, jonka geeneissä virtaa aavistus myös rhodesiankoiraa – tarkempi rotucocktail oli jäänyt hämärän peittoon.

Saksa oli myös etelään päin suunnatessa ensimmäinen maa, jossa koira oli aidosti tervetullut jäsen myös ravintolaan.

Milanossa ensimmäistä kertaa metrossa – ah, ihana Italia jota jännitimme niin turhaan! 

Siirryimme Saksasta suosikkimaahamme Italiaan ja Como-järven jylhiin maisemiin, joiden halki teimme sittemmin myös päiväretken Lugano-järvelle Sveitsin puolelle. Milanossa jatkui italialaisten välitön ja ymmärtäväinen suhtautuminen isoon koiraan. Onhan sekin kokemus, kun hotellin aulaan tepastellessa komeat pukuihin sonnustautuneet concierget vislasivat tervehdykseksi – tosin kaikki nyt sattumoisin Bean ansiosta, mutta kyllähän se kovin lämmittävältä tuntui! Bea pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan myös metrojen ihmemaailmaan Milanossa! Lyhyet maanalaisella tehdyt siirtymät sujuivat varsin mallikkaasti ja Bea tyytyi istuskelemaan rauhallisesti metron käytävällä ihmisjoukon seassa ihailevien katseiden ympäröimänä.

Sveitsin puolelta jäi myös erittäin positiivinen kuva koiranäkökulmasta. Rajamuodollisuuksissa ei ollut ongelmaa edes takapenkillä pällistelevän koiran kanssa. Bea pääsi Lugano-järven sightseeing-laivallekin ilman selittelyjä ja ravintolan terassit olivat avoimia koiruuksille. Tässä vaiheessa matkaa alkoi oppia itsekin, että hyvissä paikoissa koira on meidän seurueesta se, jolta kysytään ensimmäisenä juomatoiveet ja jolle tuodaan myös useimmiten keittiön tervehdysannos nenän eteen!

Ranska – varokaa pikkufifit, tytöt ja pojat, afrikkalainen hirmukoira saapuu! 

Mon Dieu! Tai miten nyt kommentoisi oleskeluamme Ranskan Grenoblessa, joka nyt yleisesti ottaen ei muutenkaan ollut huikea lomakohde. Nurmialueita oli varsin vähän, mikä vaikeutti muutenkin vessapaikkansa tarkasti valikoivan hurtan toimintoja melkoisesti. Odotuksemme olivat alkujaan korkealla kaupungin mainostaman koiraystävällisyyden myötä, mutta käytännössä kaupunki oli rakentanut miniskulaarisia koira-aitauksia, jotka oli tykitetty niin täyteen jätöksiä, ettei sinne uskaltanut astua edes peremmälle.

Paikallisten suhtautuminen isoihin koiriin oli silminnähden epäilevää, eikä ihme kun vastaavankokoisia koiria oli lähinnä vain puistospurguilla. Koirakammoisuus kulminoitui viimeisenä aamuna, kun periranskalainen perheenisä komensi pienet poikansa pysähtymään kun Bea the monster tepasteli heidän ohitseen. Naturellement, pojat liimautuivat kuuliaisesti talon seinustaan hengitystä pidättäen ohikulkumme ajaksi.

Grenoblessa saatoimme kuitenkin seikkailla taas pienen vuoren nyppylälle ja lauma sai hyvää treeniä. Paluu onnistui jälleen uudella kulkutavalla – tällä kertaa kaapelivaunulla.

Saksan Nordstrandissa koiraystävällisin majoitus 

Paluumatkastamme mainittakoon vielä Pohjanmeren äärellä sijaitseva Nordstrand, jossa vietimme pari yötä. Maalla nähtävyydet rajoittuivat lähinnä valtaviin lammaslaitumiin, tolkuttoman tuulen ihmettelyyn, mutta myös silmänkantamattomiin jatkuvan hiekkarannan ihailuun. Vaikka ranta-alue oli lain puitteissa kansallispuistoa ja koirien pitäisi olla siellä kytkettynä, saattoi lakia nyt rikkoa paikallisväestön esimerkkiä seuraten, sillä rannalla saattoi kävellä pitkin poikin törmäämättä yhteenkään elävään luontokappaleeseen. Vaaleaa, hienoa hiekkaa oli reissun päätteeksi päänahassa ja korvissa vielä seuraavinakin päivinä, kun pikku prinsessamme päätti vilvoitella kaivamalla rhoden mentävän kuopan :) Oi sitä kaivamisen ja tohottamisen iloa!

Polskuttelua ja hotellielämää sekä Pride-venepakolaisuuttaTukholmassa 

Viimeinen lomayö ennen laivamatkaa Suomeen vietettiin idyllisessä Stallmästarens gårdenissa, johon myös koirat ovat tervetulleita matkalaisia. Sijainti oli mainio koiran ulkoilutukseen ja Bea ehtikin pulahtaa myös iltauinnilla kävelylenkin yhteydessä. Matkamme viimeinen päivä vietettiin Tukholmassa, ja se osui useita tunteja kestäneen Pride-kulkueen jalkoihin. Pakenimme ensimmäisellä mahdollisella sightseeing -veneellä (joka kelpuutti myös koirat kyytiin!) pienelle kiertoajelulle, jota ei ollut koskaan tullut tehtyä Tukholman reissuilla. Emme ole varmoja, kenelle meistä melussa ja väenpaljoudessa kahlaaminen päivän mittaan oli stressaavinta; mutta ainakin Bea osasi käyttäytyä varsin rauhallisesti koko päivän. Viimeisenä päivänä tapasimme vasta toisen rhodesiankoiran koko matkamme aikana.

Pienimuotoinen muistilista Eurooppaan matkaaville (rhodesian)koirille ja heidän omistajilleen: 

• Tee pieni matkasuunnitelma ja mieti, mitä haluat lomaltasi ja missä sekä koira että omistajat viihtyvät ja rentoutuvat 
• Laivojen lemmikkieläinhyttejä on rajoitetusti – varaa paikka hyvissä ajoin. 
• Tarkista hyvissä ajoin koiran rokotustilanne ja hanki EU-passi koiralle. Jos olet pidempään reissussa, huomioi Suomen edellyttämä ekinokokkoosi-lääkitys jo ennen kotimaahan paluuta! Taitava eläinlääkäri osaa neuvoa mitä matkalle tarvitaan. 
• Huolehdi punkkitorjunnasta esim. niskaan laitettavalla liuoksella matkakohteen mukaan, erityisesti Keski-Euroopassa suositeltava. 
• Tarkista majoituksestanne, että etenkin koirat ovat tervetulleita. Varaudu budjetissasi maksamaan ekstraa 10-25 euroa karvaisen ystävän hotellimajoituksesta. Tee plan B kaiken varalta – lomamatkasi voi joustaa ja onnistua hienosti, vaikka reittiä tai majoitusta pitäisi jostain syystä vaihtaa lennosta. 
• Ota mukaan kevythäkki, johon koiran voi jättää turvallisin mielin hotellihuoneeseen silloin, kun nautit hotelliaamiaista tai illallista ihan vain ihmisseurueessa. 
• Pidä silmät auki puistoissa – rottienhäätöaineista saatetaan varoittaa ilmoitustauluilla ja etenkin roskapönttöjen läheisyydestä voi löytyä mitä tahansa suuhun laitettavaa siisteilläkin puistoalueilla. 
• Varaudu eri kansallisuuksien ennakkoluuloihin ja lähestymistapoihin koiraasi kohtaan – Älä vedä hernettä nenään jos kaikki eivät ymmärrä koiria kuten kotikulmillasi! Rhodesiankoira on maailman mittakaavassa todellakin iso, ihmisten silmissä paikoin pelottava vahtikoira, joskus taas ihastuttava mussuteltava ja ”magnifique” - kohde, jota ”tottakai” voi mennä kysymättä silittämään päälaelta tai ottaa poskista kiinni kaksin käsin sen koommin epäilemättä koiran reaktioita. Toisaalta ranskalaiseen makuun rhode voi olla järkyttävä rohjake ja epäilyttävä ruokakerjäläinen ravintolan ulkoterassilla, kun taas italialainen tarjoilija kantaa pöytään pyytämättä kaksi kourallista ”belllissimalle” osoitettuja kanafileen paloja. 
• Kaiken kaikkiaan rhodet ovat melko hyvin tunnettuja ”lion dogeja” Euroopan maissa ja jos eivät, suurinta ihmetystä herättää selkäharja. Harmillisesti emme saaneet taltioitua kuvaa italialaisen pikkutytön ihmetyksestä, miten koiralla voikaan kasvaa karvat väärään suuntaan! Eihän sitä voi mitenkään selittää, mutta Bea-travelleria voi onneksi silittää – myös ilman ennakkovarausta. 

Kolmen viikon reissu oli meidän laumalle varsin sopiva aika vaihtaa Sipoon maisemia ja haistella muuta maailmaa. Koiran vointi oli hyvä koko matkan ja säästyimme ötököiltä ja vatsavaivoilta. Kuumuus ei hirvittävästi ehtinyt koetella meitä, mutta toki sen verran että koiruudelta lähti ns. löysät pois eli pari kiloa painosta. Kotiin saavuttua Benksu muisti vielä kotiparkkiksella hetken ihmeteltyään, missä kotiovi on ja pian uni maistui taas oman kotisohvan nurkassa. Varmasti menemme vielä uudelleen koiran kanssa road tripille, mutta hieman toisenlaisilla maavalinnoilla.

Teksti ja kuvat: Mia ja Ilkka Rantakari

Lisää matkakuvia Instagramissa http://instagram.com/bea_bellissima, #beadoeseurope

Verta parketilla - kakara aikuistuu!

Ehkä vähän ahistaa.

Merrin ensimmäisiä juoksuja oli ounasteltu alkavaksi jo jonkin aikaa. Jos nyt ei alkaneesta merkkailusta, innokkaasta ympäristön haistelusta ja pienestä peräpään turvotuksesta jo osattu odottaa aikaa lähestyväksi, niin viimeistään erään illan metsälenkki puolitoistavuotiaan Niitti-dobberin kanssa sai meidät sangen varmaksi asiasta: Niitti kun oli uros, joka ei koskaan ollut yrittänyt lähennellä Merriä millään tapaa, mutta nyt se oli aivan hulluna tyttöseemme. Ja niinhän siinä sitten kävi, että heti seuraavana aamuna alkoivat pikkuapinan juoksut. Voi pikkuista, sieltä se aikuisuus tulee.

Parina ensimmäisenä päivänä Merri ei ollut varsinaisesti millänsäkään (kuvan ilmeestä huolimatta), mutta kolmantena vuotopäivänä se etupäässä hyppi lattian/sohvan/sängyn väliä tai makoili sängyllä ja mölisi aivan uudella soundilla. Niinkuin ei oikein olisi tiennyt, miten päin olla ja mitä hänelle oikein tapahtuu.

Ulkoiluinto koiralta katosi täysin. Heti kun asiat oli hoidettu, koira painoi jarrut pohjaan eikä suostunut liikkumaan pidemmälle. Vauhtia löytyi vasta, kun suunta oli takaisin kotia kohti.

Treenausinto olikin kadonnut jo juoksujen alkamista edeltävällä viikolla, joten päätimme pitää muutaman viikon treenitauon. Meidän treenipaikassamme siis kyllä saa halutessaan treenata juoksujen aikaan, kunhan pöksyt on jalassa. Palasimme treenien pariin kolmen viikon jälkeen, mutta satunnaisia tähtisuorituksia lukuunottamatta homma on vieläkin vähän takkuista.

Siinä missä toiset koirat kuuluvat vuotavan niin vähän, että koiran omalla putsailulla selvitään, niin tämä apina ensinnäkin vuosi kuin seula, ja toiseksi vuoto jatkui reilut neljä viikkoa! Pikkuhousunsuojista huolimatta ylivuotoja tapahtui joka päivä, ja housuja sai olla nyrkkipyykkäämässä joka päivä. Koira oppi tottakai hivuttamaan juoksuhousut pois jalastaan ja syömään pikkuhousunsuojat. Tai jos joku kerkesi hätiin, oli vastassa pienenpieniksi paloiksi nyperretty suoja. Ja se haju! En parhaalla tahdollanikaan pysty kuvailemaan, mikä dunkkis valtasi koko kodin!

Sitten tuo murheenkryyni nimeltä juoksuhousut. Meillä niitä oli kahdet, joista kummatkaan ei olleet hyvät. Ensimmäiset, kuvissa näkyvä violetti Hurtan malli, olivat reiden ympäriltä liian tiukat (neljän viikon käytön seurauksena verille hiertyneet nivuset), mutta muuten kuitenkin hieman löysät. Mallin häntää varten tehty aukko ylsi vyötärönauhaan saakka, mikä johti siihen, että koira onnistui yhdellä pienellä liikkeellä nykäisemään paikat paljaiksi. Ennen housuajan loppua näiden reunanauhat oli myös revitty repsottaviksi.

Toisten housujen merkkiä en muista, mutta Janne kiikutti ne kotiin juteltuaan Mustin ja Mirrin myyjän kanssa. Nämä housut olivat turkoosit, vaippamalliset (aivan törkeän rumat siis) ja niiden vyötäröllä oli vaippatyyliin tarrakiinnitys. Nämä istuivat ja pysyivät mukavammin päällä ja kesti juoksujen loppupuolelle saakka, ennen kuin apina oivalsi tarramekanismin käyön ja oppi ne riisumaan päältään. Näiden ongelma oli kuitenkin materiaali: ylivuotanut veri jätti pesusta huolimatta ikuisen jäljen ulkopinnan puuvillakankaaseen.

Tätä julkaistessa vuodon loppumisesta on noin kuukausi. Valeraskausoireita ei vielä näy, mutta semmoiset tissit tuo on kasvattanut,  että joutuuko tässä vielä ennen pitkää lypsyhommiinkin! Nämä jää kuitenkin viimeisiksi hormonihöyryilyiksi, sillä Merrin munasarjat on päätetty saatella ajasta ikuisuuteen alkuvuodesta.

Enimmäkseen sekoilua: Rally-toko II

No ku minä vaan haistelisin

Kyllä on välillä palkitsevaa tää koiratouhu. Sitä herää lauantaina kukonlaulun aikaan ja ajaa kaks tuntia treeneihin, on muka itse olevinaan niin hyvällä tsempillä liikkeellä. Ottaa koiran autosta radalle, ja apina totee, että ei muuten kiinnosta sinä tai sun treenit tai namit tai lelut. Tämä tieetysti samalla viikolla äärimmäisen hyvin menneiden toko-treenien kanssa. Ei oo helppoo, koskaan ei tiedä mitä saa, kun ton kanssa liikkeelle lähtee.

Oli syyskuun alku ja oltiin siis Kellokoskella kasvattajan järjestämällä rally-tokon jatkokurssilla. Huonojen treenien jälkeen jää helposti maansa myynyt olo. Niin tälläkin kertaa, siitä huolimatta, että ohjeilla ja naminvaihdolla toinen kierros menikin erittäin hyvin (ja näissä kuvissa taitaakin näkyä enemmän niitä hyviä hetkiä). Nooooh, pyssyypä nöyränä... ja onneksi tätä lukevista joku muukin taitaa tietää, mistä puhun. :)

Rally-toko ei ehkä sillä tavalla kuulu mun silmissä kiinnostavimpien lajien sarjaan, että sitä viikosta viikkoon jaksaisin treenata - ainakaan tällä hetkellä. Mutta kun on mahdollisuus tällaisiin lyhyempiin rykäisyihin, joiden ohessa pääsee tapaamaan kasvattajaa, sisaruksia ja muita Feanor's -lauman jäseniä, niin tykkään kyllä! Mukavaa touhuta välillä vähän erilaistenkin harrastusten parissa.

Idiootti ja riemuidiootti. (En kyllä tiedä, miksi sanovat, että koira ja omistaja alkavat muistuttaa toisiaan...)

Neljä päivää näiden treenien jälkeen koira aloittikin ensimmäiset juoksunsa, mikä saattoi ehkä hieman selittää holtitonta nenäheikkeilyä. Sitä myöten myös tämä kurssi jäi meiltä vain tämän yhden kerran mittaiseksi. Totesin, että pidetään nyt kolmen viikon tauko kaikesta treenaamisesta, kun kerran kiinnostus siihen oli lähinnä sattuman luokkaa.

On niin ittensä näkönen, että selkeesti passikuva-ainesta! 

Jutun kuvat Terhi Lehto, kuvankäsittely Janne.

Lajitestissä: Dobo

Oltiin Merrin kanssa elokuun loppupuolella Koirakoutsin järjestämässä teemapäivässä tutustumassa Doboon.

Dobo on Suomessa kehitetty, syviin lihaksiin ja kehonhuoltoon keskittyvä laji, jossa treenaavat niin koira kuin omistajakin. Apuna treenissä käytetään muun muassa Dobo-palloa, joka on jumppapalloa muistuttava, mutta munanmuotoinen pallo. Sen materiaali on tavallista jumppapalloa vahvempaa, jotta koiran kynnet eivät rikkoisi palloa.

Siis mitä NYT tapahtuu?

Mikäs lelu se tää on? Kaveri oli lievästi sanottuna innoissaan.

Kehonhuolto on tärkeää koiran hyvinvoinnille, ja aivan erityisen tärkeää fysiikalle rankkojen lajien, kuten agilityn, harrastajille. Dobo vahvistaa koiran (ja omistajan!) syviä lihaksia, kehittää koiran ketteryyttä, tasapainoa ja kehonhallintaa, mutta myös parantaa koiran keskittymiskykyä.

Pinnalliset lihakset ovat niitä, jotka liikuttavat koiraa, ja syvät lihakset aktivoituvat hitaassa liikkeessä ja staattisissa tasapainoharjoituksissa. Jos syvä lihaksisto ei ole kunnossa, on seurauksena lihasten jännittymistä ja jumiutumista.

Monet doboharjoitukset auttavat koiraa takapäänsä hahmottamisessa, missä monella koiralla onkin ongelmia. Kuten missä tahansa koiraharrastuksessa, yhdessä tekemisen kautta laji myös parantaa koiran ja ohjaajan suhdetta. Laji on erinomaista kehonhuoltotreeniä myös ohjaajalle. Jotta hahmottaisi, miten rankkaa pallon päälle nousu on koiralle, kannattaa itse istua pallon päälle ja nostaa kädet ja jalat ilmaan... Eli doboilu täytyy aloittaa koiran kanssa lyhyillä harjoituksilla, eikä ahnehtia liian paljon liian nopeasti.

Venyy tonne...

Venyy tänne...

Joskus joutuu vaan odottamaan.

Dobo-pallo valitaan koiran säkäkorkeuden mukaan. Pallon ilmoitetun halkaisijan tulisi olla 15 cm koiran säkäkorkeutta suurempi, ja pitkärunkoisen koiran tapauksessa ehkä vieläkin suurempi. (Pituutensa takia esimerkiksi mäyräkoira tarvii melko suuren pallon). Ohje kuuluu, että jos mietit kahden koon välillä, valitse suurempi. Meillä käytössä näkyvä vaaleanlila pallo oli 85-senttinen, tosin osa harjoituksista tehtiin pienemmän pallon päällä. Tiedä sitten, mikä olisi pallon koko, jos sellaisen kotiin päätyisi hankkimaan.

Pallon päälle nousu aloitettiin pienemmällä pallolla.

Jos koira jännittää pallon päälle nousemista, kannattaa pallo tukea aluksi ohjaajan ja seinän väliin, ja houkutella koiraa pallon päälle sivultapäin. Näin tehtiin Merrin kanssa, kun koko koira piti saada pallon päälle.

Pitkään piti yrittää, mutta sinne noustiin!

Päivän aikana tehtiin kehonhuoltoharjoituksia myös ilman palloa.

kaikkee se mutsi keksii...

Dobo vaikutti oikein hauskalta harrastukselta, ja voisin jossain vaiheessa harkita osallistumista dobo-kurssille ja oman pallon ostoa kotiharjoitteluun. Dobo-palloahan voi käyttää istuimena myös tietokonepöydän ääressä (silloin on tietysti muistettava säätää pöytä oikealle korkeudelle, etteivät hartiat jännity) tai vaikka tv:tä katsellessa. Pallon päällä istuessa tulee treenattua keskivartaloa ihan huomaamattaan, ja pienikin jalkojen nostelu on yllättävän tehokasta treeniä, jonka huomaa treeniksi vasta jälkikäteen....

Oheisella Koirakoulu Kompassin videolla vähän lisää dobo-fiilistelyä!

Riemuidiootti sai pokaalin: Naturea match show.

Hienoisen painostuksen alla taivuin viemään Merrin Match show:hun, eli leikkimieliseen, epäviralliseen koiranäyttelyyn. Niin mulla kuin Merrilläkään ei ollut aiempaa kokemusta näyttelyistä noin osallistujan näkökulmasta. Kyseessä oli Etelä-Hämeen koirakerhon järjestämä ja Naturea-koiranruokamerkin sponsoroima tapahtuma Hämeenlinnan Linnapuistossa.

Mis me oikeen ollaan? Eisevväliä, jee jee!

Paikalle oli saapunut muitakin Feanor's -perheen jäseniä. C-pentueen Vince oli paikalla turistina, mutta siskonsa Zola ja Inda osallistuivat myös näyttelyyn.

Vincemys nättimys!

Zola.

Muut Feanorsit kisasivat alle 1-vuotiaiden pentujen kehässä, me jouduttiin "aikuisten" isojen koirien kehään. Kolmas kehä oli omistettu aikuisille pienille koirille.

Zola kehässä, kaunis koira ja kaunis omistaja.

Myös Zolalle tämä oli ensimmäinen kerta match show:ssa.

Moi mä oon Zola ja mähän viihdyn kehässä!

Inda kehässä.

Äiti, mikä juttu?, kysyy Merri.

Merrin ja minun näyttelyihin liittyvä historiahan kulkee itseasiassa niin, että tätä koiraa "tilatessa" mä vielä halusin näyttelykelpoisen koiran. Sittemmin olen kyllä innostunut enemmän muista harrastuksista kuin näyttelyistä: Osaltaan kyse on tietysti omasta pelosta mennä, koska en vaan osaa, mutta myös siitä, että koska Merrin kohdalla tuskin on odotettavissa suurmenestystä sillä saralla, en näe ensisijaisen tärkeänä siihen niin panostaa. Mulla ei välttämättä ole kauheasti kilpailuviettiä, mutta sen verran kai kumminkin, että jos tietää, ettei koira ole ihan priimaa, ei niinkään tahdo lähteä kisaamaankaan.

Miksi sitten näyttelymenestyksen varaan ei voi laskea? Merri on periaatteessa näyttelykelpoinen, mutta sen ridge on epäsymmetrinen (kruunut eri kohdilla) ja häntä on kiinnittynyt hieman liian alas. Mutta minulle se on silti paras ja kaunein!

Tyypit keskittyy tulevaan suoritukseen?

Joka tapauksessa, Merriä olisi aikomus käyttää jokusessa oikeassakin näyttelyssä, ja sen vuoksi olisi painetta hoitaa muutama mätsäri alle, että koira tottuu olemaan kehässä. Täytyy kyllä sanoa, että tähänkin mätsäriin minut piti puoliväkisin pakottaa, ennen kuin sain itsestäni irti lähteä. Että jos siellä joku lähistöllä asuva lukija on menossa mätsäreihin syksyn/ talven aikana, niin pyytäkää ihmeessä mukaan.

Ensimmäisessä vaiheessa kehään meni kaksi koiraa, joista toinen, tuomarin mielestä parempi, sai punaisen nauhan ja Merri sinisen. Kaikki punaisen nauhan saaneet kisasivat ryhmäkehässä keskenään ja sinisen nauhan saaneet vielä keskenään. Ryhmäkehässä tuomari juoksutti vielä kaikki koirat kehän ympäri. Jatkoon menemättömät käteltiin kotimatkalle, ja viisi parasta jätettiin vielä kehään kisaamaan neljän parhaan sijoituksista.

Siinä on iso koira. Merri on pieni koira!

Toinen kehä meni meiltä paremmin kuin ensimmäinen. Ilmeeni lienee ollut näkemisen arvoinen sillä kohtaa, kun tuomari alkoi kätellä väkeä pois kehästä, ja me vain pysyttiin paikoillamme. Että mitenkä, mentiinkö me jatkoon!

Melkein-voittajan on helppo olla nättinä.

Niin me sitten kotiuduttin mätsäristä pokaalin kera, sijoituksena isojen koirien kehän kolmanneksi paras! Ei pöllömmin! Merri sai kiitosta paitsi siitä, että on hyvässä kunnossa, myös hyvästä meiningistä. Riemuidiootilla on takuuhauskaa aina!

Äiskä mä sain pokaalin!

Match show oli kokemuksena loppujen lopuksi positiivinen, vaikka itselleni ensimmäinen kehä tuntuikin olevan yhtä piinaa. Vähän myös tuntui, että vaikka match show:n pitäisi olla leikkimielinen, toiset kisaajat olivat aika tosissaan. Hui, liika vakavamielisyys kavahduttaa kyllä missä tahansa! Onneksi kehään kuitenkin pääsi vielä toistamiseen, niin alkoi meilläkin sujua ja saatiin vielä pysti ja ruokapalkintokin kotiinviemiseksi.

Parasta oli paitsi voittaa pelkonsa koiransa kehään viemisen suhteen, myös tavata niin vanhoja kuin uusiakin tuttavuuksia Feanor's -jengistä! Oikeastihan mä olin kuitenkin eniten yllättynyt siitä, että mun koirani osasi käyttäytyä! :D