Lemmy

Saatiin taas uusia koirakavereita! Turussa asuva Milka oli käymässä Pirkkalassa, ja kyseli Merriä seuraksi viisikuukautiselle Lemmy-rhodelleen. Mehän tietysti innolla tutustumaan uuteen koiraan ja ihmiseen!

Lupailimme käydä riehuttamassa Lemmyä Turun suunnalla kesälomareissulla - ilmoitelkaapa muutkin Turun saariston ja länsirannikon tutuntutut ja tuntemattomat itsestänne, niin kaikkea ja kaikkia rakastava penska saattaa poiketa kimppalenkillä. Blogin sivupalkista löytyy yhteystiedot.

Että tommonen.

Hui saakeli,  mikä pirttihirmu, miettii Lemmy. 

Lemmy (Vastakarva TP Lee).

Luikin pakoon. 

Houdini

Se oli kyllä tiedossa tuota eläintä hankkiessa, että Polkka-äidin jälkikasvu ei aivan välttämättä pysy minkään aitausten tai porttien tai viritelmien takana... eikä se tietysti pysykään, kuinka ollakaan.

Syksyllä hommattiin koirahuoneen oveen ensin metrin korkuinen portti - tiedossa oli, että se on väliaikaisratkaisu, eikä tule pitelemään tyyppiä takanaan kovinkaan pitkään. Yllättävän monta kuukautta siinä sitten kuitenkin kesti, ennen kuin elukka keksi, että siitähän voi myös kammeta yli.

Siinä kohtaa, kun portti loppuvuodesta loppuvuodesta alkoi olla koiralle lähinnä koristeen tasoa, eikä kukaan vieläkään siihen hätään ehtinyt tekemään meille korkeampaa porttia (enkä minä piirtämään sitä), kävi Janne hakemassa Biltemasta halvan pikkuportin, jonka asetti oviaukkoon nurinpäin edellisen portin päälle.

Ei mennyt kauhean montaa kuukautta, että kaveri oli keksinyt, miten ylemmän portin voi yksinkertaisesti vain avata, ja sitten kiivetä alemman portin yli.

No. Viritettiin portit siten kiinni toisiinsa, että ylempää porttia ei yksinkertaisesti pääse aukaisemaan. Hahaa, pysyisipä takana!

... tai sitten ei. Eräänä päivänä ystävämme hunsvotti oli sitten todennut, että no jos ei sitä voi avata, täytyy mennä läpi! Tavalla tai toisella koko ylempi portti oli irroitettu ovenpielestä, ja koira tepasteli jälleen ovelle vastaan tervehtimään kotiintulijaa.

...ei se varmaan auta kuin löytää aikaa piirtää se oven korkuinen portti!

No siis... 

Toisaalta, meillä on viime aikoina ollut vähän ohjelmanumeroa myös sen kanssa, että kun koira ei pääse portista läpi, se huutaa. Siksipä me ihan viime päivinä ollaan pidetty sitä irrallaan asunnossa, ja hyvin on mennyt (toistaiseksi). Ehkä se ei vaan siedä tilan rajoittamista? Tai, kuten (koiraton) työkaveri sanoo, ehkä meidän pitää vaan hyväksyä että se on perheenjäsen, eikä lukita sitä mihinkään... ;)

Tuoreruokaa

Merrin täytettyä puoli vuotta siirryttiin syömään nappuloiden rinnalla oikeaa ruokaa. Puolivuotias Merri syö vielä kolme ateriaa päivässä: aamulla ja päivällä se syö nappulaa (Royal Canin Maxi Junior) ja niistä viimeisellä tarjotaan nykyään raakaa lihaa tai kalaa, ja riisistä, ohrasta ja porkkanasta uunissa haudutettua puuroa.

Ehdotus osittaiseen tuoreruokailuun tuli oikeastaan Polkka-mutsin omistajalta Riikkikseltä ja ajatus kuulosti kasvattajankin mielestä hyvältä. Merri oli aika laiha - tuskin mitenkään liian laiha, mutta laiha, ja koska ruokaa kuitenkin annettiin riittävästi ja ulostetta tuli runsaasti, oli kai epäilystä, ettei nappula välttämättä imeydy kauhean hyvin.

Tän täytyy olla hyvä juttu.

Tilasin siis ensalkuun Kennelrehulta yhteensä 10 kg lihaa: 5 kg jauhelihaa ja 5 kg lohta.. Ei kauheen kallista, kun tuo setti maksoi yhteensä 19 euroa, ja riisit ja ohrathan nyt ei maksa juuri mitään. Laiskojen päivien varalle aiomme ostaa Neu:n valmiita ruokapötköjä.

Mutta tästä pakastelihan määrästä päästäänkin uuteen ongelmaan, ja sen nimi on pakastin: meillä on vain yksi jääkaappi-pakastin. Kymmenen kiloa koiranruokaa mahtui sinne mitenkuten, nyt kun kesän pakastemarjoista ei ole juuri mitään jäljellä, mutta ei sinne sitten ihan kauheasti enempää mahdu, eikä mahdu juuri mitään itselle. MÄ HALUUN ARKKUPAKASTIMEN! Tai rivarin jonne mahtuu isompi pakastinsysteemi. Ei oo helppoo! ;)

Tokoilua

Joulunpyhien mentyä ja kasvattajan järjestämän pentukurssin päätyttyä aloitettiin Tokon alkeet eräässä paikallisessa yksityisessä koirakoulussa.






Olisin kovin mielelläni liittynyt Tamskiin (Tampereen seudun koirakerho) ja mennyt heidän kurssilleen, mutta eipä siellä näin vuoden vaihteen kumminkaan puolin näyttänyt olevan mitään tarjolla, ja heti kun joku kurssi on tarjolla, se on täynnä. Mitään tarkkaa infoa siitä, koska kursseja mahdollisesti järjestettäisiin, ei kysyessä saanut, ja seuran nettisivukin on todella sekava.

Katsotaan, jos joskus maailmassa löytyisi sen verran sissihenkeä, että jaksaisi käyttää vaaditun määrän aikaa ja energiaa seuran kursseille pääsyyn ja alkavien kurssien toivossa sivujen päivittäiseen kyttäämiseen. Juuri nyt minulle sopii kuitenkin parhaiten se, että kaipaamani tieto löytyy sivuilta silloin, kun sitä haen, ja jos ei löydy, saan vastauksen vuorokauden sisällä, ja kaikki toimii muutenkin sujuvasti.

Oli jotenkin todella hämmentävää aloittaa alusta uuden, eri tavalla opettavan ja eri tavalla itseään ilmaisevan opettajan ohjauksessa. Kasvattajan järjestämällä pentukurssilla pidin Päivin tyylistä kertoa, mihin ollaan pyrkimässä ja miksi mitäkin tehdään, sekä sanoa selvästi ja suoraan sekä se, mitä meiltä halutaan, että se, jos jokin menee metsään (niinkun nyt yleensä harjoitellessa joku joskus menee).

Tää nyt näyttää heti menneen avautumiseksi, mutta joo, meidän toko-taival Tampereella lähti vähän hämmentyneissä merkeissä liikkeelle. Ensimmäisillä kerroilla saattoi mennä yllättävän paljon aikaa ihan siihen, että minä itse ymmärrän, mitä multa halutaan.

Olen tietoinen, että osin kyse on ihan vaan henkilökemioista ja tottumisesta. Ja asennoitumisesta. Toisaalta mä tulin joka ikinen kerta itse treeneihin "raamit kaulassa" suoraan töistä (elellään sellaisia aikoja, että tekee jopa tiukkaa ennättää lähtemään töistä ajoissa ehtiäkseen seitsemältä illalla alkaviin treeneihin!), ja tottakai se vaikuttaa omaan kokemukseen.

No, joka tapauksessa, tätä julkaistessa alkeiskurssi on jo takanapäin, ja viimeisiin kertoihin mennessä homma alkoi toimia paremmin. Ollaan varattu tokon jatkokurssi (sekä myös näyttelykurssi) vielä tuolta samasta paikasta, vaikka ajomatkaa kertyykin jonkun verran. Vähän olen arponut, että jos tokojatkon jälkeen menisi ihmettelemään rally-tokoa, mutta se päätös nyt ei ole ajankohtaista vielä kuukauteen, tässä ehtii pari viikkoa olla taukoa tokostakin ennen jatkokurssin alkua.

Sivumennen sanoen, onpa jännittävää katsoa ryhmän muita koiria ja sitä, miten eri tavoin ne sekä tekee että käyttäytyy muutenkin. Ryhmässä on pari bordercollieta, yksi sheltti ja taitaa ne kaikki muut olla palveluskoiria. Ja kyllähän niiden ja rhoden tekemisessä on pientä eroa havaittavissa. ;) Kurssin vetäjän positiivisiksi ominaisuuksiksi on muuten manittava, että se myös ymmärtää tämän eron.

Välillä noita kurssikavereita katsellessa ajatteli, että löytyisipä omaltakin koiralta tuollaista miellyttämisintoa... mutta no, joku siinä on, että rhoden halusin siitä huolimatta, ettei ole maailman miellyttämishaluisin koira - on kuitenkin maailman paras koira tuo meidän pikku säätäjä!

Koiraperhe kylpylässä (teaser)

Kävimme alkuvuodesta kokeilemassa, mitä tapahtuu, kun veteen missä tahansa muodossa (vesikuppia lukuunottamatta) sangen nyrpeästi suhtautuvan afrikanapinan vie uimahalliin.

Oli monta siskoo, oli äiti, iskä, kasvattaja ja voi kuulkaas.

äitikoira

Mutta nythän on nähkääs niin, että kerron tämän kaiken teille vasta sitten, kun päivästä kirjoittamani juttu ilmestyy Ridgeback -lehden vuoden ensimmäisessä numerosssa!

Koska tein näin ilkeän tempun, lupaan lehden ilmestyessä laittaa tänne pikkuisen enemmän tekstiä ja pikkuisen enemmän kuvia, mitä lehteen mahtuu.

Uusi autohäkki

Me kaksi viherpiipertäjää ja vannoutunutta yksityisautoilun vastustajaahan jouduimme koiran takia luovuttamaan ja hankkimaan auton... Että jos puhutaan, miten kallista ja epäekologista on pitää isoa koiraa, niin tää autohommakin menee sitten täysin Merrin piikkiin!

Viherpiipertäjien goottimopo.

Mutta ei nyt mennä siihen. Mennään sen sijaan siihen, että ensimmäinen, lainaksi saatu autohäkki alkoi käymään pieneksi. Arvoin pitkään koiraveräjän ja erinäisten häkkien välillä, mutta koska haluan, että farmarin takakonttiin mahtuu myös matkalaukku, tulisi häkin täyttää ainoastaan reilu puolet autonperästä.

Oikeastaan olisin halunnut Variocage-häkin, joka on kolaritestattu ja jonka pituus on säädettävissä. Sillä olisi kuitenkin ollut hintaa noin viis ja puoli sataa, joten teimme sitten kuitenkin päätöksen vielä toistaiseksi säästää ja ottaa halvempi ratkaisu. (Oikeastaan mä olen kyllä sillä kannalla, että halvat väliaikaisratkaisut tulee lopulta kalliimmaksi kuin ostaa suorilta se mitä haluaa, mutta no, näin kuitenkin tällä kertaa).

No. Sitähän sitä saa mistä maksaa. Ostettiin paikallisesta eläinkaupasta alumiininen häkki, joka mahtui autoon hyvin. Häkin kasaaminen oli kuitenkin vsrsinainen projekti! Alumiiniprofiilit tuntuivat sojottavan vähän sinnetänne, sen kovalevystä tehdyt pohja- ja kattolevyt eivät nekään olleet ihan tarkkaan mittaan leikattuja, vaan toisen levyn mahtumista täytyi avittaa muutaman millin verran mattoveitsellä...

Kaipa tuolla nyt jonkun aikaa eteenpäin päästään, onhan se periaatteessa kuitenkin ihan toimiva systeemi, eikä tässä sen toiminnan puolesta ole ollut valittamista. Mutta ei se kyllä ilo silmälle ole. Ajatus halvemman häkin takana oli kuitenkin (rahansäästön lisäksi) se, että jospa hankkii sen kalliimman häkin (tai veräjän) sitten parin vuoden päästä, kun ehkä jo tietää, onko noita eläimiä jossain vaiheessa kaksi (joojoojoo!).

Kato ny millaseen hökötykseen jouduin.

Koira sängyssä

Meillä koira on aina ollut tervetullut sohvalle, niin kauan kuin ihmiset vain mahtuu sekaan. Mutta ihmisten sänkyyn sillä ei koskaan pitänyt olla asiaa. Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että hommasta on vähän lipsuttu.

Periaatteiden rakoileminen taisi saada alkunsa marraskuisella pohjoisen reissulla. Luulen, että itse nukahdin illalla majapaikan sängylle, ja Merri oli kömpinyt viereen - tai sitten itse otin sen kainaloon, on se sekin mahdollista. En muista, kuinka se tarkalleen ottaen tapahtui, kömpikö se lopullisesti sänkyyn yöllä meidän nukkuessa, vai jäikö se vaan jotenkin epähuomiossa siihen. Jokatapauksessa, harvoin on nähty onnellisemman näköistä pikkukoiraa, kuin tuo pieni meidän keskellä koisiva apina.

Seuraavassa majapaikassa, hieman pohjoisempana, Merrille pedattiin nukkumapaikka rahille meidän sängyn viereen. Yöllä heräilin siihen, että koira vähän väliä yritti tunkea itseänsä ihmisten sänkyyn. Kun on kerran päässyt makuun.... tiedättehän. Joskus aamuyöllä sitten luovutettiin ja päästettiin se nukkumaan sängylle.

Tämä selvä, matkaillessa pääsee nukkumaan ihmisten kanssa, ok. Ajattelin, että tästä tulee niiiin ongelmia kotiin päästyä. Ei kuitenkaan tullut - kotona sitä oli niin monta kertaa komennettu alas sängystä, että se tepasteli tottuneesti omaan sänkyynsä, eikä siitä sen enempää.

Jos vain me ihmiset oltaisi pysytty ruodussa! Ensin tuli työpaikan pikkujoulujen jälkeinen aamu...aamupäivä...iltapäivä... Siinä kuolemaa pelätessäni otin Merrin kainaloon...

Jonain toisena päivänä koira oli mennyt meidän sänkyyn päiväunille, ja me päätimme olla, niinkuin emme olisi huomanneet koko asiaa.

Jonain kolmantena päivänä se rupesi nukkumaan päiväunensa meidän sängyssä, ja me katsottiin sitä läpi sormien. Siinä oli niin hyvä paikka, kun oli vieressä sekä ikkuna, josta saattoi katsella ulos, että patteri, joka mukavasti lämmitti. Ajateltiin, että olkoon siellä silloin, kun me ei olla. Ja onhan se asuntomme lämpimin huone (siis se ainoa, jonka patteri lämpiää kunnolla).

Sitten vuodenvaihteen tietämillä - käytetäänkö nyt selityksenä vaikka kovia pakkasia tällä kertaa - se rupesi aamuisin kipuamaan sänkyyn. Milloin meidän väliin, milloin hiippailemaan jalkopään kautta niin ettei siihen edes herännyt.

Ja nyt sillä on sitten lupa tulla sänkyyn siinä kohtaa, kun ensimmäinen herätyskello aamulla pirahtaa.  Mutta ei me taideta olla ainoita koiranomistajia, jotka ovat saattaneet pikkaisen livetä periaatteistaan.

Nuutti

Joulun ja uudenvuoden välipäivinä, ennen kuin palasimme takaisin Tampereelle, kävimme kahtenakin päivänä vielä Oulunsalossa purkamassa ylimääräistä virtaa Niinan ja Nuutti-rhoden kanssa.

Merri, mikä neiti pitkäsääri siitä onkaan tullut!

Lumet olivat joulunpyhien aikana sulaneet jopa metsistä - vain tien pinnoilla oli jäätä. Oli sangen jännittävää ylittää metsätie, kun kengissä ei ollut nastoja, saati mitään muutakaan, mitä nyt ihminen talvisaikaan kenkiensä pohjiin kaipaa. (Mistä tuli mieleen, että ne Icebugit on vieläkin hankkimatta!)

Sulasta metsästä peilijäiselle tielle peräperää juosseiden koirienkin ilmeet olivat näkemisen arvoisia, kun huomasivat ettei tassujen alla ollut pitoa sitten yhtään. Siinä ne liukuivat tien pinnalla kuin ohjukset ja ihmettelivät, että mihinkäs ne jarrut katosivat. 

Nuutti, kuten muutkaan aikuiset rhodet, ei isommalla ryhmällä lenkkeillessä ollut kauhean innolla Merriä leikittämässä, mutta kaksin Merri sai sen houkuteltua mukaan leikkiin. Saapa nähdä, joko se seuraavalla tapaamisella saakin hätistellä urosta pois kimpustaan...

Sikälimikäli näistä kuvista ei aivan leikin riemu välity, niin se johtuu yksin siitä, että kuvat on toiselta lenkkipäivältä, jolloin herra ei enää intoutunutkaan leikittämään meidän pikku prinsessaa. Ettei vaan ois nuori neiti vienyt kaverista voimia päiväkausiksi!

Nuutti hei, leiki ny vähän!

Joku oli käynyt vähän sisustamassa hiekkakuoppaa.

Ei kyllä ole sellaista koiranulkoilutuspaikkaa, minne ei joku ole sohvaansa tai telkkariansa kantanut. Mä en oikeesti tajua - kaiken tuon tekniikan voi jättää ihan ilmaiseksi lähimpään Gigantiin tai vastaavaan, tai uutta ostaessa voi uuden telkkarin kotiin kuljettaja viedä vanhan mukanaan. Mutta ei, kannattaa ajaa jonnekin metsätielle ja siellä mettässä kantaa metrikaupalla viidenkymmenen kilon tv-möhkälettä, että sen saa heitettyä johonkin jumalanhylkäämään metsämonttuun. 

Merrin joulu

Tämä kaveri taisi etupäässä nukkua joulun ajan. Raasulla oli niin monet leikkitreffit ja niin paljon kivaa, että vastapainoksi täytyi nukkua pitkään ja hartaasti. 

Merri tapasi aattona Oulussa myös Joulupukin. Perinteisesti sattui tietysti niin, että pukki tuli vierailulle Jannen pitäessä kadulla seuraa Petterille. Kauneusunilla kirjastohuoneen sohvalla ollut Merri havahtui vasta lahjojen jakoon, ja köpsytteli olohuoneen puolelle ihmettelemään meininkiä. Vilkaisi Jan... Joulupukkia, kuin sanoakseen höh, näytäppä tyhymältä, ja kömpi jatkamaan uniaan olohuoneen sohvalle.

Vajaan 5, 5 kuukauden ikäinen Merri alkoi jo olla koiran kokoinen koira. Jossakin kuudenkymmenen sentin korkeudessa mentiin. Ennen pidin tuon kokoisia koiria isoina!