18.6.2014

Särkänniemee, Linnanmäkee! Leikkimisestä ja motivoinnista.

Varasin alkukesästä yksityistunnin treenipaikastamme. Alunperin lähdimme yksityisopetukseen korjaamaan ilmenneitä ongelmia seuraamisessa, ja ajatuksena oli kysellä myös ratkaisuita luoksetulo-ongelmiin. Kaksituntisesta sessiosta toko-opettajamme Mikan kanssa saimme kuitenkin irti enemmän, mitä oikeastaan lähdimme hakemaankaan.

Isot tytöt oli kertoneet ja minä olin uskonut, ettei rhodesiankoira niinkään palkkaudu lelulla (höpö höpö), ja itse olin ajatellut, ettei Merri oikein osaa leikkiä ihmisen kanssa (höpö höpö). Että se on liian raju. No meillä oli sitten jäänyt leikkiminen koiran kanssa aivan liian vähälle. Tuon kun tuohon nyt kirjoitin, niin onko nyt ihmekään, jos ei luoksetuloon ollut intoa ja toko-hommatkin tehtiin löysästi ja innottomasti.

Kun olimme ensin pureutuneet seuraamisjuttuihin, joissa minä harjoittelin ensin omaa suoritustani kouluttajan koiran ja vasta sitten omani kanssa, siirryttiin treenipaikan viereislle pienelle hiekkakuopalle, ja päästettiin ilo irti. 

Koiran koulutuksen yhteydessä aina viitataan siihen, että ohjaajan pitäisi itse olla riittävän kiinnostava koiran mielestä. Helposti sanottu, mutta ei se aina ole niin selkeää, että miten sitä sitten muka oltais niin kiinnostavia. Ei se ainakaan aina vain paremmilla nameilla näytä ratkeavan. Eikä silläkään, että joku tietty sana tarkoittaa koiralle, että namia on tulossa. Ilman, että me oikeastaan osattiin kyseistä seikkaa pyytää, Mika paikallisti meidän pulmat juuri tähän asiaan ja opetti ja neuvoi lähes kädestä pitäen, miten koiran kanssa leikitään ja revitellään, ja samalla saadaan koiran päähän ajatus, että minä, koiran omistaja olen parasta mahdollista seuraa ja minun takanani on kaikki hauskuus ja loputtomat resurssit mahtavia leluja ja hauskanpitoa. Särkänniemee, Linnanmäkee!, niinkuin Mika asian ilmaisee. Olin aiemmin ajatellutkin, että koiran kouluttamiseen ja sen kanssa leikkimiseen tarvitsisi itse ehkä ensin jonkun ilmaisutaidon kurssin, ja näinhän se tosiaan on, että siihen leikkiin täytyisi uskaltaa itse heittäytyä siten, ettei yhtään välitä, vaikka vaikuttaakin kylähullulta mahdollisten silminnäkijöiden edessä. 

Ohjaajan treeniliivin onkaloista tulee aina parempaa kuin se, mistä koira itse on juuri sillä hetkellä kiinnostunut. Lelu itsessään ei ole olennaista, vaan se arvo mitä minä omalla toiminnallani luon lelulle. Jos koira lähtee pitämään omaa kivaa yhden lelun kanssa tai vaikka hajujen perässä, nostattaa ohjaaja panoksia toiselle lelulle. Oi mikä mikä pallo, aivan mahtava ihana pallo! Eikä siinä aina leluakaan tarvita, hirveet bileet ja täyttä ravia poispäin koirasta. Luultavasti koira tulee perässä ja haluaakin sen pallon, mikä sinulla on. Mikan näkemys on myös se, minä en koskaan houkuttele koiraa. Koiran toiminnan on suuntauduttava minuun päin, ja se olisi omalla toiminnalla saatava aikaan. Myös sillä, että koira ei koskaan tiedä, missä ja millä hetkellä ohjaajalta irtoaa jokin ihana lelu ja mahtavaa leikkiä, tehdään ohjaajasta kiinnostava koiran silmissä. Kuten rauhoittumisen taito -postauksessa mainitsin, me oltiin sorruttu vähän siihen, että kun koira vietiin pitämään hauskaa, se vietiin koirapuistoon tai riehulenkille koirakavereiden kanssa. Nostata siinä siten itsesi arvoa koiran silmissä, kun et edes tarjoa mitään arvoa sille koiralle... 

Tässä näyttää melkein aina käyvän niin, että vastaukset näihin ongelmiin on aika yksinkertaisia, mutta niitä ei vain tajua, ennen kuin joku toinen sanoo sen ääneen. Tää on tämmöinen harjoituskappale tää meidän ensimmäinen koira. Raukkaparka. ;)

Leikkimisen opettelun kautta tulee sitten sekä kiinnostusta luoksetuloon, että välineitä koiran kierrosten nostattamiseen treeneissä. Merri saattaa olla kovinkin kierroksilla treenien alussa ja treenihallille saavuttaessa on usein suorastaan intopiukeena sivulla perusasennossa odottamassa käskyjä. Mitä pidemmälle tunti etenee, sen hitaammaksi koira käy, ja ennen pitkää sitä ei kiinnosta yhtään. Sekä koiran jaksamiseen treeneissä että siihen opettajan kaipaamaan tsäpäkkyyteen ollaan saatu virtaa leikittämällä koiraa treeneissä. Puhumattakaan siitä, että siinä kohtaa kun seuraaminen oli ongelma, saatiin koira seuraamaan kiinnostuneena - ei tosiaankaan namilla, vaan nimenomaan lelulla! Niin, nii-in. Taas tämmöinen yksinkertainen ajatus, jota ei vaan oma aivokapasiteetti aina riitä ymmärtämään: vaadin koiralta intoa ja heittäytymistä työskentelyyn, vaikka itse en viitsi innostaa ja heittäytyä työskentelyyn koiran kanssa. Ja koiran pitäis vaan nousta hillittömille kierroksille pelkästään sillä nakinpalasella, viikosta toiseen. Jep jep. 

Tämäkin on jännää, että senkin jälkeen kun joku tästä aiheesta kertoo, ja asian tietää ja tiedostaa ja mukamas ymmärtääkin, niin aina ei kuitenkaan saa itsestään irti 100% siihen innostamiseen... aina ei vaan lähe. Nimittäin nyt, kun kirjoittelen tätä tekstiä pari kuukautta jälkijunassa, omin sanoin ja hataran muistin varassa, mulla on viimeisen viikon ainana ollut koira, joka ei innostu treeneistä eikä edes leluista treenihallissa. Itse tietää, että pitäis heittäytyä, mutta se ei vaan välity toimintaan sillä tavalla, kun pitäisi. Sen kun tietäis, millä itsestänsä saisi aina täydet tehot irti, niin olisi jo aika pitkällä.

Ettei vaan olis jäänyt "muutamat" leikit treenien ulkopuolella leikkimättä? Ehkä. Nyt sitten ihan oma ajatus aiheesta: Jos muistaisin päivittäin leikkiä ja revitellä koiran kanssa (vaikka sen vakavan toko-hinkkamisen sijaan), niin se leikkiminen ehkä ruokkisi itseään sitten myös treeneissä? Ja hyvällä tuurilla voisi käydä niinkin, että kun itse on väsynyt ja takakiree, niin koiran into tarttuisikin itseen? Just an idea. Yritänpä pitää tämmöistä ajatusta mielen päällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä jälki käynnistäsi!