Junamatkailua ja mörköikää

Kesälomani ensimmäisenä päivänä lähdin tallustamaan kohti rautatieasemaa reppu selässä, koira käsipuolessa ja lihapullaa toisessa kädessä. Matkan määränpäänä oli Lahden kupeessa sijaitseva Järvelä, jonne ystäväni oli kutsunut meidät kyläilemään.

Merri ei ollut matkustanut junassa kuin kerran aikaisemmin, aivan pienenä pentuna yhden 40 minuutin matkan. Tällä kertaa junataivalta olisi edessä kahden tunnin verran, ja kaupanpäällisinä junanvaihto.

Merri oli juuri ilmoitellut mörköiästä ja tuntui pelkäävän vähän sitä sun tätä. Alkajaisiksi nyt ainakin kummisetääni, jonka oli tavannut useamman kerran aikaisemminkin. Ja joka sitäpaitsi on koiraihminen. Mahtavat lähtökohdat! Mutta silläpä mulla sitä lihapullaa olikin mukana. Sen avulla sain empivän koiran nousemaan ylös vanhan intercityn portaita. Meillä oli varattuna eläinvaunun ainoa iso koiran paikka, johon koiran sai kytkettyä. 

Kevythäkki olisi ollut erittäin näppärä mukana, mutta kun taivallettavaa jalan oli kuitenkin kymmenisen minuuttia kestävä matka sekä lähtöpäässä että kohteessa, sekä portaita sisältävä raiteenvaihto Riihimäellä, luovuin ajatuksesta. Iso kevythäkki kun ei todellakaan ole kevyt!  Matkaeväiksi uteliaalle ja usein malttamattomalle matkaseuralaiselle olin varannut pakastetun kongin. Kun kongin sisältö oli tyhjennetty parempiin suihin, rohkeni koira tutkailemaan ohikiitäviä maisemia. 

Junamatkan ensimmäinen osuus meni siis sangen hyvin ja vaihtokin kivuttomasti.  Enemmän haastetta asetti perjantai-iltapäivän lähijuna. Tiedättehän ne ahtaat, vastakkain olevat penkkirivit, joiden väliin ainakaan tällainen pitkäkoipinen ei mahdu ilman, että polvet ovat lähes vastakkaisen matkustajan suussa. Menepä sitten sellaiseen väliin tuon kokoisen koiran kanssa... 

Noissa junissahan ei ole erillisiä eläinvaunuja, vaan koiran saa ottaa mukaan johonkin vaunuun, ja johonkin ei. Koirattomat kanssamatkustajat tuskin ovat tietoisia sijainnistaan eläinvaunussa. Ei ollut sekään vastapäätä samassa loosissa istuva nainen, joka pelkäsi koiraa ja ihmetteli ääneen, miten tuon kokoisen koiran kanssa saa edes tulla junaan. No, koirapelkoinen matkustaja vaihtoi toiseen loosiin, ja mekin selvittiin loppumatkasta kunnialla. Perillä saatiin vielä kunnon rankkasade niskaamme, eikä kummallakaan tietenkään ollut asianmukaista sadevarustusta.

Perille päästyään ja aikansa uutta paikkaa ihmeteltyään pieni eteläafrikkalainen koira löysi paikkansa sohvalta, kahden pienen suomalais-eteläafrikkalaisen lapsen välistä, ja otti tyytyväisenä iltapäivänokoset.

Illemmalla nukkumaanmenon aikaan kohdattiinkin sitten ylitsepääsemätön haaste. Meidän oli tarkoitus nukkua alakerran huoneessa,  mutta Merriä ei saatu alas kellarin portaita. Ei sitten millään. Yritin hidasta etenemistä, namilla houkuttelua, itse edellä menoa, jopa hellää pakkoa, mutta ei, koira veti jarrut päälle eikä aikonut tulla kanssani alakertaan. Ei auttanut kuin hakea peitto ja tyyny yläkertaan ja nukkua sohvalla. Merri käpertyi viereiselle sohvalle ja ajattelin, että viimein päästään rauhoittumaan. 

Mutta ei. Yöllä heräsin vahtiviettinsä juuri löytäneen koiran murahteluun. Tottahan rintamamiestaloon kuuluu ympäristön äänet aivan eri tavalla kuin saman aikakauden tiiliseen kerrostaloon, jossa itse asumme. Niitä ääniä sitten piti ilmoitella. Tuo muuten oli ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon tukahdutettua haukkua muistuttavan äänen koirani suusta - vahtivietti todellakin oli herännyt ihan noina hetkinä! 

Koiran rauhoituttua jalkoihini nukkumaan oli reissun draamat siinä. Seuraavana päivänä paluumatka sujui jo kuin vanhalta tekijältä, ja lauantaihiljaisuuden seurauksena saatiin intercityssä juttuseuraa sekä leppoisasta, pienessä laitamyötäisessä olleesta, punakasta kanssamatkustajasta, että kondyktoorista.

Merrille reissu oli raskas. Täynnä uusia kokemuksia, eikä koiraparka oikein osannut kyläpaikassa rauhoittua päiväunille, kun lapset pyörivät ympärillä. Hyvä reissu joka tapauksessa! 

Takautuvat blogimerkinnät

Blogiin tulee aina joskus merkintöjä vielä kauemmas menneisyyteen. Tässä linkit viimeisiin kirjoituksiin, jotka ovat saattaneet jäädä huomaamatta.

Rally-tokosta toukokuulla, lisätty 12.9.
Leikkimisestä ja motivoinnista kesäkuulla, lisätty 9.9.

Kotitekoiset koulutusnamit: koirahöystö

Kokeilin keväällä ensimmäistä kertaa koulutusnamien tekoa itse. Kun pakastin joka tapauksessa on pullollaan erilaisia lihoja koirille, niistä voisi samalla askarrella myös jonkin sortin lihapullia treeninameiksi.

Alkuperäinen ohje on peräisin jostain päin internetin ihmemaata, ja se oli tarkoitettu tehtäväksi jauhemaksasta. Olen kuitenkin testannut ohjetta muillakin lihoilla.

KOIRAHÖYSTÖ*

n.500 g jauhemaksaa (lohta/kalkkunaa/jauhelihaa/mahaa tms. Olen itse käyttänyt Kennelrehun paketteja.)
4 kananmunaa
vajaat pari dl perunajauhoa

Sekoita ainekset kulhossa ja levitä uunipellille leivinpaperin päälle. Paista 200ºc n. 20 minuuttia. Laske uunin lämpö 50 asteeseen ja avaa luukku raolleen, anna kuivua noin tunti tai enemmän.  Nosta pöydälle ja viipaloi sentti kertaa sentti paloiksi terävällä veitsellä. Anna namien vielä kuivua useammalla talouspaperikerroksella päällystetyn sanomalehden päällä yön yli. (Jotkut kuivemmat ainekset kuten maksa ja kalkkuna eivät tätä välttämättä vaadi, mutta ainakin jauhelihasta ja kalasta irtoaa niin paljon rasvaa, että pitkä kuivattelu tekee hyvää.) Pakkaa annospusseihin ja pakasta.  Nappaa namit mukaan treeneihin suoraan pakasteesta.

Kalkkunaa, maksaa ja hyvejä fisuja.

Rakenteeltaan parhaat namit ovat mielestäni syntyneet jauhemaksasta, jauhetusta lohesta sekä kalkkunasta. Jauhelihanamit ovat aika murenevaa tavaraa, mutta taikinaan voi lisätä pari reilua ruokalusikallista jotakin hapanmaitotuotetta. Itse kokeilin viimeksi turkkilaista jugurttia, mitä jääkaapista sattui löytymään. Tuntui tekevän hyvää lihanamien rakenteelle. Kertokaapa, jos keksitte muita parannuskeinoja!

Huom! Mahan paisto uunissa sitten haisee kuvottavalle, suosittelen harkitsemaan erittäin tarkkaan, jos keittiössä ei ole ovea...

*) Ohje on saanut Höystö-nimensä vasta meidän käytössä. Alunperin höystö viittasi ystävämme Knuuttilan kehittelemään lihaisaan baaristakotiutumisruokaan (jota hajusta päätellen tuskin voisi selvin päin syödäkään, toim.huom.). Erään kesäisen facebook-seinälläni käydyn keskustelun seurauksena nimi kuitenkin päätyi myös näille koirien nameille, ja kesän koiraleirillä koirahöystö oli muodostunut jo käsitteeksi.

Särkänniemee, Linnanmäkee! Leikkimisestä ja motivoinnista.

Varasin alkukesästä yksityistunnin treenipaikastamme. Alunperin lähdimme yksityisopetukseen korjaamaan ilmenneitä ongelmia seuraamisessa, ja ajatuksena oli kysellä myös ratkaisuita luoksetulo-ongelmiin. Kaksituntisesta sessiosta toko-opettajamme Mikan kanssa saimme kuitenkin irti enemmän, mitä oikeastaan lähdimme hakemaankaan.

Isot tytöt oli kertoneet ja minä olin uskonut, ettei rhodesiankoira niinkään palkkaudu lelulla (höpö höpö), ja itse olin ajatellut, ettei Merri oikein osaa leikkiä ihmisen kanssa (höpö höpö). Että se on liian raju. No meillä oli sitten jäänyt leikkiminen koiran kanssa aivan liian vähälle. Tuon kun tuohon nyt kirjoitin, niin onko nyt ihmekään, jos ei luoksetuloon ollut intoa ja toko-hommatkin tehtiin löysästi ja innottomasti.

Kun olimme ensin pureutuneet seuraamisjuttuihin, joissa minä harjoittelin ensin omaa suoritustani kouluttajan koiran ja vasta sitten omani kanssa, siirryttiin treenipaikan viereislle pienelle hiekkakuopalle, ja päästettiin ilo irti. 

Koiran koulutuksen yhteydessä aina viitataan siihen, että ohjaajan pitäisi itse olla riittävän kiinnostava koiran mielestä. Helposti sanottu, mutta ei se aina ole niin selkeää, että miten sitä sitten muka oltais niin kiinnostavia. Ei se ainakaan aina vain paremmilla nameilla näytä ratkeavan. Eikä silläkään, että joku tietty sana tarkoittaa koiralle, että namia on tulossa. Ilman, että me oikeastaan osattiin kyseistä seikkaa pyytää, Mika paikallisti meidän pulmat juuri tähän asiaan ja opetti ja neuvoi lähes kädestä pitäen, miten koiran kanssa leikitään ja revitellään, ja samalla saadaan koiran päähän ajatus, että minä, koiran omistaja olen parasta mahdollista seuraa ja minun takanani on kaikki hauskuus ja loputtomat resurssit mahtavia leluja ja hauskanpitoa. Särkänniemee, Linnanmäkee!, niinkuin Mika asian ilmaisee. Olin aiemmin ajatellutkin, että koiran kouluttamiseen ja sen kanssa leikkimiseen tarvitsisi itse ehkä ensin jonkun ilmaisutaidon kurssin, ja näinhän se tosiaan on, että siihen leikkiin täytyisi uskaltaa itse heittäytyä siten, ettei yhtään välitä, vaikka vaikuttaakin kylähullulta mahdollisten silminnäkijöiden edessä. 

Ohjaajan treeniliivin onkaloista tulee aina parempaa kuin se, mistä koira itse on juuri sillä hetkellä kiinnostunut. Lelu itsessään ei ole olennaista, vaan se arvo mitä minä omalla toiminnallani luon lelulle. Jos koira lähtee pitämään omaa kivaa yhden lelun kanssa tai vaikka hajujen perässä, nostattaa ohjaaja panoksia toiselle lelulle. Oi mikä mikä pallo, aivan mahtava ihana pallo! Eikä siinä aina leluakaan tarvita, hirveet bileet ja täyttä ravia poispäin koirasta. Luultavasti koira tulee perässä ja haluaakin sen pallon, mikä sinulla on. Mikan näkemys on myös se, minä en koskaan houkuttele koiraa. Koiran toiminnan on suuntauduttava minuun päin, ja se olisi omalla toiminnalla saatava aikaan. Myös sillä, että koira ei koskaan tiedä, missä ja millä hetkellä ohjaajalta irtoaa jokin ihana lelu ja mahtavaa leikkiä, tehdään ohjaajasta kiinnostava koiran silmissä. Kuten rauhoittumisen taito -postauksessa mainitsin, me oltiin sorruttu vähän siihen, että kun koira vietiin pitämään hauskaa, se vietiin koirapuistoon tai riehulenkille koirakavereiden kanssa. Nostata siinä siten itsesi arvoa koiran silmissä, kun et edes tarjoa mitään arvoa sille koiralle... 

Tässä näyttää melkein aina käyvän niin, että vastaukset näihin ongelmiin on aika yksinkertaisia, mutta niitä ei vain tajua, ennen kuin joku toinen sanoo sen ääneen. Tää on tämmöinen harjoituskappale tää meidän ensimmäinen koira. Raukkaparka. ;)

Leikkimisen opettelun kautta tulee sitten sekä kiinnostusta luoksetuloon, että välineitä koiran kierrosten nostattamiseen treeneissä. Merri saattaa olla kovinkin kierroksilla treenien alussa ja treenihallille saavuttaessa on usein suorastaan intopiukeena sivulla perusasennossa odottamassa käskyjä. Mitä pidemmälle tunti etenee, sen hitaammaksi koira käy, ja ennen pitkää sitä ei kiinnosta yhtään. Sekä koiran jaksamiseen treeneissä että siihen opettajan kaipaamaan tsäpäkkyyteen ollaan saatu virtaa leikittämällä koiraa treeneissä. Puhumattakaan siitä, että siinä kohtaa kun seuraaminen oli ongelma, saatiin koira seuraamaan kiinnostuneena - ei tosiaankaan namilla, vaan nimenomaan lelulla! Niin, nii-in. Taas tämmöinen yksinkertainen ajatus, jota ei vaan oma aivokapasiteetti aina riitä ymmärtämään: vaadin koiralta intoa ja heittäytymistä työskentelyyn, vaikka itse en viitsi innostaa ja heittäytyä työskentelyyn koiran kanssa. Ja koiran pitäis vaan nousta hillittömille kierroksille pelkästään sillä nakinpalasella, viikosta toiseen. Jep jep. 

Tämäkin on jännää, että senkin jälkeen kun joku tästä aiheesta kertoo, ja asian tietää ja tiedostaa ja mukamas ymmärtääkin, niin aina ei kuitenkaan saa itsestään irti 100% siihen innostamiseen... aina ei vaan lähe. Nimittäin nyt, kun kirjoittelen tätä tekstiä pari kuukautta jälkijunassa, omin sanoin ja hataran muistin varassa, mulla on viimeisen viikon ainana ollut koira, joka ei innostu treeneistä eikä edes leluista treenihallissa. Itse tietää, että pitäis heittäytyä, mutta se ei vaan välity toimintaan sillä tavalla, kun pitäisi. Sen kun tietäis, millä itsestänsä saisi aina täydet tehot irti, niin olisi jo aika pitkällä.

Ettei vaan olis jäänyt "muutamat" leikit treenien ulkopuolella leikkimättä? Ehkä. Nyt sitten ihan oma ajatus aiheesta: Jos muistaisin päivittäin leikkiä ja revitellä koiran kanssa (vaikka sen vakavan toko-hinkkamisen sijaan), niin se leikkiminen ehkä ruokkisi itseään sitten myös treeneissä? Ja hyvällä tuurilla voisi käydä niinkin, että kun itse on väsynyt ja takakiree, niin koiran into tarttuisikin itseen? Just an idea. Yritänpä pitää tämmöistä ajatusta mielen päällä.

Rauhoittumisen taito

Näin kesäkuussa facebookissa ilmoituksen, että treenipaikassamme Koirakoutsilla olisi yksi paikka vapaana Rauhoittumisen taito -nimiseen teemapäivään. Mietin asiaa yön yli, ja ilmoitin itsemme mukaan, vaikka hinta hieman kirpaisikin köyhän lompakkoa. Meillä kun oli ollut hieman tekemistä tuolla nimenomaisella saralla, joten teemapäivähän olisi kuin meille tehty! Päivän aikana saatiinkin hyviä neuvoja, mutta ristiriitaisilta ajatuksiltakaan ei vältytty. Niistä jälkimmäisistä lisää tuonnempana.

Merrillä siis oli/on hieman vaikeuksia tilanteissa, joissa pitäisi "vain olla", oli kyseessä sitten lyhyt odottelutilanne omistajan vierellä tai jääminen kytkettynä odottamaan vaikka ulkotreeneissä ilman omistajaa. Kesäloman lähestyessa haaveilin, että voisin istua puistossa piknikillä tai terassilla ruokailemassa ilman, että mukana oleva koira laulaa kärsimättömänä ja vaatii jatkuvaa toimintaa.

Ensimmäinen valaistuminen oli, että jos koira sisällä osaa olla tekemättä mitään, mutta aina ulkona ollessa liikutaan ja puuhastellaan, niin miten ihmeessä se voisikaan ymmärtää ulkosalla ei-minkään- tekemisen päälle, jos sen maailmassa sellaista ei koskaan tapahdu. Eikä salaisuus tämän ei-minkään-tekemisen opetteluun ollut sen ihmeellisempi, kuin muutenkin treeneissä tehty namista luopumisen harjoittelu ja sitä kautta pidemmän keskittymisen opettelu. Näin ne siis välillä jotkin asiat ovat yllättävänkin yksinkertaisia, niitä ei vain aina tule ilman apua ajatelleeksi aivan loppuun asti!

Sikälimikäli jollekin lukijalle namistaluopuminen on uusi asia, niin tarkoitus on, etten pyydä koiraa tekemään mitään, vaan esitän sille avoimen palkan nokan eteen ja annan sen itse keksiä ja tarjota: Namia siis pidetään avoimella kämmenellä koiran nenän edessä (tuossa ylläolevassa kuvassa mun käteni on kyllä liian kaukana). Koiran käytöstä ohjataan ainoastaan sitä kautta, että ei-toivottu toiminta sulkee kämmenen tai vie koko namikäden pois näkyviltä. Mikäli koira yrittää tavoitella namia, koko namikäsi katoaa selän taakse. Mikäli koira katselee toisaalle, kämmen sulkeutuu (jos siis tavoitellaan kontaktia). Palkkabaarikäsi pysyy paikallaan koiran nenän edessä, ja palkka annetaan koiralle sillä vapaalla kädellä.

No, tää nyt oli varmaan valtaosalle lukijoista ihan tuttu juttu! Samaa juttua noudattaen siis koiran paikoilleenrauhoittumista pidennetään pikkuhiljaa, minkä jälkeen pidennetään myös aikaa että nami otetaan taskusta käteen. Joka toisen palkan on kuitenkin hyvä tulla nopeasti motivaation ylläpitämiseksi.

Kesähommia: pihalla tekemässä ei-mitään.

Siispä me sisällytimme lyhyisiin remmilenkkeihimme istuskelua puistonpenkeillä. Aloitettiin jostain kymmenestä sekunnista palkkojen välillä ja päädyttiin jonnekin 40:en. Tässä herkästi piippaavan koiran tapauksessa tarkoitus tietysti on, että koira ei ehdi hermostua ja mölyt pysyy mahassa. Pikkuhiljaa kärsivällisyys kasvaa. Eikä siinä mennyt kauaakaan, että istahtaessani puistonpenkille koira asettuu heti istumaan eteeni ja ottaa kontaktia, koska kohta saa herkkua!. Sama juttu, jos istun maahan, asettuu koira makuulle eteeni. Ahne koira on kyllä kiitollinen, eritoten tällaisissa koiran "namiautomaatiksi" mieltämissä jutuissa!

Siitä, miten rauhoittuminen ja ei-minkään-tekeminen myöhemmin kesällä onnistui, saatte lukea myöhemmin ainakin saaristoreissun ja mätsärireissujen yhteydessä - enpäs paljastakaan vielä!

Namista luopumisen kautta tähänkin tilanteeseen päästiin.

Rauhoittumispäivässä mukana oli useampikin koira, jolla ongelmana oli joko vetämisongelma muiden koirien läheisyydessä, liikojen kierrosten nousu vaikka treenipaikan pihaan ajaessa tai liika kuumuminen agilitytreeneissä tai vastaavaa. Meillähän on ollut riesana juurikin tuo ensimmäisenä mainittu. Ja jos ei pääse rynnimään vetämällä, tulee suusta sellainen vinkulaulu, että heikompia hirvittää.

Tähän liittyen keskusteltiin koiran stressitasosta. Jos koiran stressihormonit ovat korkealla, se mitä luultavimmin ilmenee rauhattomuutena tai jonain muuna ei-toivottuna käytöksenä. Osan kodinremontointitaipumuskin voi johtua tästä.

Riehut ja painit toisten koirien kanssa nostaa koiran stressitasoa ja sen palautuminen normaalille tasolle voi kestää jopa useita päiviä. Jos koira vetää monta kertaa viikossa sata lasissa metsässä, painii koirapuistossa, tykittää agilityssä ja sen lopunkin ajan leikkii pallonheittely- ja vetoleikkejä omistajan kanssa tai vähintäänkin treenaa tokoa, se ei ehkä koskaan pääse täysin palautumaan. On tietysti yksilöllistä, minkä verran stressiä mikäkin koira kestää, mutta kenelle tahansa koiralle on varmasti tärkeää viettää myös lepopäiviä, jolloin ei tehdä yhtään mitään. Ei edes sitä olohuonetokoa.

Esitettiin kysymys, kuinka usein koiran edes on tarvetta päästä riehumaan toisten koirien kanssa? Tämä herätti itsessäni kyllä ristiriitaisia ajatuksia, itse kun tunnustan lähestyneeni energisen koiran puuhasteluntarvetta melko pitkälle sitä kautta, että enemmän olisi enemmän... Mutta on tuossa tietysti ajatustakin, en mä sitä kiellä. Ajatus kun on päässyt muhimaan päässäni, niin olen alkanut ottaa vähän rennommin tuon apinan kanssa. Ei sen tarvi päästä kolmea kertaa viikossa riehumaan,  eikä edes joka päivä irti. Pitkä hihnalenkki lähimetsässä on aivan ookoo silloin tällöin. Samoin yhden päivän liikunta- ja yhdessätekeminen voi olla myös hihnassa tehty hölkkälenkki, saapa liikuntaa omistajakin, ja hitaampitempoinen liikunta tekee hyvää myös koiran syvälle lihaksistolle.

Meinaan vähän eksyä aiheesta, takaisin siihen rauhoittumisteemaan.

Toinen ajatus tähän toisten koirien kanssa riehumiseen oli, että jos se paras "särkänniemee, linnanmäkee!" hauskanpito, mitä koira tietää, tapahtuu toisten koirien, ei omistajan kanssa, niin koira kokee ne toiset koirat myös kiinnostavammaksi kuin omistajansa, jolloin se tietysti haluaa vetää niiden luokse sen sijaan, että keskittyisi omistajaansa. Saattaa kuulostaa kukkahattutäteilylle, mutta tämä homma on jo omakohtaisesti todettu päteväksi. Kun ollaan otettu asiaksemme leikkiä ja puuhastella koiran kanssa enemmän ja motivoida sitä leikillä myös treeneissä, ollaan saatu sekä koira motivoituneemmaksi treenihommiin, että kiinnostusta luoksetuloon - että edistystä vetämisongelmaan! Mutta jotta en taas lähtis sivuraiteille, niin leikkimisestä ja motivoinnista lisää ensi kerralla.

Rauhoittumisen, stressitason ja treenaamisen yhteydestä vielä sen verran, että siinä missä me jossain vaiheessa yritettiin ratkoa koiran vetämistä ja sekoilua treenipaikalla sen avulla, että annettiin sen ennen treenejä juosta 15 minuuttia höyryjään pihalle koirapuistossa, meillä on nyt aivan toisenlainen taktiikka: nyttemmin me rauhoitetaan sekä treenipäivä että sitä edeltävä päivä tolkuttomalta riehumiselta. Keinot on monet, sano mummo kun kissalla pöytää pyyhki! Palaan tähänkin aiheeseen vielä seuraavalla kerralla.

Luennolla ja harjoituksisaa tuli esiin vielä monia muitakin seikkoja, mutta tässä nyt sitä osastoa, joka liippasi läheltä ja sen takia jäi mieleen. Heräsikö ajatuksia? Millaisia rauhoittumistarpeita teillä on, ja onko teillä lisävinkkejä tavalla tai toisella rauhattomille koirille? Sana on vapaa!